Rivelutionilla kisoihin?

Huuhkajat liitää ”Riven” johdolla
Kuva:palloliitto.fi

Onpa outo tunne. Suomen jalkapallomaajoukkue on aloittanut jälleen yrityksensä päästä arvokisoihin ja oudon tästä tunteesta tekee se, että matka ei ole tyssännyt lainkaan alkutekijöihinsä Tommi Läntisen Via Dolorosan soidessa. Huuhkajat liitää tällä hetkellä hurjassa myötätuulessa.

”Rive presidentiksi!” twiittiin on tullut Twitterissä törmättyä useampaankin kertaan. Se kertoo päävalmentaja Markku Kanervan asemasta suomalaisten jalkapallofanien keskuudessa. Maajoukkueen peräsimeen on vihdoin nimetty mies joka osaa käyttää pelaajiensa vahvuuksia ja piilottaa heidän heikkoutensa. Kanerva ei ole valmentaja joka heittelisi juomapulloja herätelläkseen joukkuetta, päinvastoin. ”Rive” on valmentaja joka myy ajatuksensa pelaajille tavalla jota ei vain voi olla ostamatta ja nyt se näkyy.

Kreikka peli oli tähän mennessä jäävuoren huippu Rivelution-nimellä lanseeratun pelitavan vahvuuksista. Suomi kontrolloi peliä yhtä yksittäistä hetkeä lukuunottamatta, mutta sillä erotuksella että Kreikan lyhyestä painostuksesta selvittiin ilman sitä jo totutuksi tullutta loppuhetkien paniikkia.

Huuhkajien pelirohkeudesta omaan silmään pisti toisen puoliajan tilanne, jossa kapteeni Tim Sparv ja Paulus Arajuuri purkasivat pienessä tilassa Kreikan prässin tavalla joka on suomalaiselle futikselle hyvin epätyypillistä. Sen sijaan että Sparvin syötön jälkeen Arajuuri olisi lätkäissyt tyypillisen pitkän pallon kohti hyökkääjiä, toppari käytti kaiken käytettävissä olevan ajan ja pelasi pallon takaisin keskikentälle, josta Suomi pääsi terävään hyökkäykseen. Pelaajien pään sisässä tai ammattivalmentajien silmissä tämä ei välttämättä tunnu lainkaan isolta jutulta, mutta vuosia sitä kuuluisaa Via Dolorosaa seuranneena, Kanervan kädenjälki hivelee pettymyksissä ryvettynyttä futisyleisöä.

Huomionarvoista Suomen pallonmenetyksen jälkeen oli, kuinka nopeasti koko kenttä oli tasapainossa. Kapteeni Tim Sparv ja Glen Kamara keskikentän keskustassa olivat sellainen kaksikko, mitä Huuhkajien keskikentällä ei ole ihan vähään aikaan nähty. Sparv ei ole räjähtävin kaveri, mutta kapteeni kontrolloi ja dominoi sijoittumisellaan. Kamara sitten tekee sellaista sisääntuloa maajoukkueeseen liikkellään ja pallokosketuksellaan, että oksat pois ja pala latvaakin.

No Pukki, no party. Se ei Suomen onneksi pitänyt Kreikka-pelissä paikkaansa, kun ratkaisijoita nousi tulikuuman Pukin takaakin. Se on selvää että Huuhkajat tarvitsee ykköshyökkääjäänsä vielä moneen kertaan. Pukin kyyneleet loukkaantumisen jälkeen kertovat kuinka iso asia maajoukkueessa pelaaminen juuri nyt on. Toivottavasti tästä selvitään säikähdyksellä.

Kanervalla on kuitenkin hurjassa lyönnissä olevan Pukin lisäksi hyökkäyksessä käsissään kalustoa joka alkaa kestää vertailua jo kultaisen sukupolven aikoihin. Näin myllykoskelaisena täytyy olla todella ylpeä siitä, minkälaista jälkeä tekee Pyry Soiri. Tahdin jatkuessa samana, patsas Pokintien varteen pystytetään hyvinkin nopeasti. Ei Pyrystä olla ylpeitä pelkästään Islannissa.

Jos joku ihmetteli Robin Lodin siirtymistä Espanjaan, ei kannata enää. Lod on tällä hetkellä yksi maajoukkueen johtavimmista pelaajista ja se esityö Suomen toiseen maaliin Kreikkaa vastaan taitaa olla vain alkusoitteloita siitä mitä Lodilta vielä voidaan odottaa.

Puolustuksessa hymyilevä jättiläinen Paulus Arajuuri on sitten monen asian ilmentymä, joukkueen suuri taistelija. Mixu Paatelaisen aikana melko ulapalla maajoukkueessa seilannut Joona Toivio tuntuu elävän Arajuuren rinnalla täysin uutta ”kevättä” ja osansa Toivion itseluottamuksen löytymisessä on takuuvarmasti myös päävalmentaja Kanervalla.

Viimeisestä lukosta ylisanat on varmasti käytetty. Lukas Hradecky on Huuhkajien maalilla number one, muita sanoja siihen ei kai tarvita.

Matkaa kisapaikkaan vielä on, mutta ei kai suomalaisilla futisfaneilla ole tälläistä tunnetta ole ollut koskaan. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että se iänikuinen kasetin pettäminenkään niillä ratkaisevilla hetkillä ei ole edes mahdollista. Flow-tila Huuhkajien keskuudessa on tällä hetkellä valtava.

Oi Suomi on ja Rivelutionilla kisoihin!

 

 

 

 

 

Antti ”Suke” Okkonen-keskikentän johtaja

MyPaan saapui kaudella 2000 itselleni tuntematon nuori oululaislähtöinen keskikenttäpelaaja. Nuorten maajoukkueen vakiokalustoon kuulunut Antti Okkonen tuli kasvamaan korkoa Juha Malisen alaisuuteen. Mukanaan tämä mies toi vielä sen hemmetin erikoisen lempinimen; ”Suke”.

Niin kuin arvata saattaa, Juha Malinen kyllä tiesi nuoren pelaajan kyvyt. Hiomattomasta timantista kasvoi Janne Lindbergin rinnalla nopeaan tahtiin johtava pelaaja MyPan keskikikentälle. Okkonen osasi pelata kovaa, mutta oli myös pallollisena erinomainen peliä eteenpäin vievä pelaaja. Periksiantamaton pelitapa vei yhden fanin silloin mennessään. ”Suken” leppoisa ja herrasmiesmäinen käytös kannattajia kohtaan oli jotain ainutlaatuista.

Jos yhden pelaajan MyPan edustamisella on jotain itselleni jotakin erityistä painoarvoa, niin Okkosen kohdalla voidaan puhua juuri tästä. 18 nuorten, 56 poikien ja 13 aikuisten maaottelua pelannut pelaaja teki omallani kohdallani vaikutuksen, johon ihan kaikki eivät pysty. Vuonna 2001 Okkonen teki suomalaisen futiksen mittapuussa isoa historiaa, kun hän edusti yhdessä mm. Tuomas Ahon, Daniel Sjölundin, Mika Väyrysen ja Mikael Forsselin kanssa Suomea nuorten MM-kisoissa.

Hankin lopulta itselleni MyPan fanipaidan, jonka selässä komeilee Okkosen nimi ja ensimmäisiltä Myllykosken vuosilta käyttämä pelinumero 17. Yksi asia johti toiseen ja lopulta kovan pelimiehen lempinimi kaverieni toimesta ”ryöstettiin” myös omaan käyttöön. Kaikki tämä kertoo toivottavasti enemmän siitä, kuinka kovassa arvossa Okkosen pelaaminen MyPassa on allekirjoittaneelle ollut.

Okkosen fanipaidalla on allekirjoittaneelle mittaamattoman paljon tunnearvoa

Okkonen saavutti MyPassa SM-hopeaa 2002 ja pronssia 2000-2001. Mieleenpainuvimpia hetkiä lienee kaudella 2003 Young Boys-ottelut. Kotiottelussa ”Suke” upotti kaksi rangaistuspotkua sveitsiläisten maaliin. Tarunhohtoisessa vierasottelussa Okkosen vapaapotkusta Tero Taipale puski jatkopaikkaan oikeuttaneen maalin ja oli omalta osaltaan rakentamassa seurahistoriaa ja mielettömiä muistoja.

Antti Okkonen, MyPa (Photo by Tony Marshall/EMPICS via Getty Images)

Kauden 2003 päätteeksi Okkonen jätti MyPan ja suuntasi Ruotsiin. Okkosen lähtö oli itselleni pettymys. Tuntui jotenkin siltä, että jotain jäi kesken. Ymmärrystä kuitenkin piti riittää sille, että nuoren miehen oli tehtävä siirtonsa omien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Jälkeenpäin on tietysti helppo sanoa, mutta Okkosen siirtymisellä oli tarkoituksensa. Ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen ”Suke” palasi kaudeksi 2009 takaisin punavalkoisiin ja paidalle tuli taas käyttöä. Ison suosikkipelaajan päätös palata oli fanille iso asia vaikka MyPan menestyksen vuodet olivat ohi. Ja taas jälkeenpäin sanottuna ”Suken” eivät, vaikka mies kärsi loukkaantumisista. Aina pelatessaan johtajuus keskikentällä oli läsnä. Vuodet ulkomailla olivat kasvattaneet keskikenttäpelaajasta henkisesti vahvan johtajan.

Aikakausi MyPassa oli kauden 2011 jälkeen ohi. Okkonen siirtyi kaudeksi 2012 HJK:n riveihin ja saavutti siellä Suomen Mestaruuden. Sen keskikentän päällikkö on pelaajaurallaan totisesti ansainnut.

Kaudesta 2013 eteenpäin Okkosen koti löytyi RoPS:sta. Rovaniemellä vietetty aika on kerännyt arvostusta osakseen. Okkonen on kantanut RoPS:n kapteeninnauhaa ja jos en ihan väärässä ole, ”Suke” on suuresti arvostettu pelaaja RoPS-kannattajien keskuudessa. Kaudella 2015 Juha Malisen alaisuudessa RoPS nappasi SM-hopeaa. Kaksikko Malinen ja Okkonen oli jälleen kerran yksi menestyksen tae ja lämpimät muistot tulvahtivat mieleen, kun olin todistamassa RoPS:n hopeajuhlia Lahdessa. Se oli sitä ansaittua menestystä.

”Kaikki hyvä loppuu aikanaan” on todennut Antti Okkonen itse suomifutis.comin haastattelussa. Veikkausliigaa ja Okkosen peliuraa on jäljellä enää muutama kierros. RoPS on vahvasti kiinni mitaleissa ja jos joku ansaitsee päättää uransa mitalijuhliin, se on Antti ”Suke” Okkonen.

Okkosen upea pelaajaura päättyy tähän kauteen Kuva: suomifutis.com

Mitä nöyrin kiitos ajastasi Myllykoskella. Vain yksi mies voi kantaa oikeutetusti hienoa lempinimeä, muut ovat halpoja kopioita.

Kaikkea hyvää peliurasi jälkeen. On vain yksi Antti Okkonen-keskikentän johtaja!

 

Se on punavalkoinen

MYPA palasi viime kauden päätteeksi ryminällä takaisin futiskartalle. Tappioton kausi ja nousu Kolmosesta takaisin Palloliiton sarjoihin Kakkoseen oli tarina, jota kannattaa monen monta kertaa vielä jälkeenpäinkin muistella.

Kuulun itse niihin, jotka olivat talvella ja keväällä varsin varovaisia arvioissaan miten joukkue tulee Kakkosessa pärjäämään. Keskikasti tuntui olevan varovainen ja hyvä tavoite. Kakkonen oli kuitenkin kaikissa ennakko-odotuksissa monta astetta Kolmosta kovempi sarja ja suurin osa pelaajista nuoria ja kokemattomia tällä sarjatasolla.

Talven ja kevään harjoituspelit tuskin antoivat nekään vielä minkäänlaisia viitteitä siitä, mitä on loppujen lopuksi odotettavissa. Askelmerkkejä haettiin joka suhteessa ja kauden alkaessa tulokset olivat niitä, mitä moni joukkueen ulkopuolelta odottikin.

Joukkueen sisällä on kuitenkin aivan varmasti tiedetty mihin pystytään ja etenkin Jukka Karjalainen päävalmentajana on tehnyt mieletöntä työtä nuoren joukkueen kanssa. Karjalaisen työ MYPAssa on huomioitu laajemminkin ja se huomio menee ihan oikealle miehelle. Vaikka joukkue edellä mennäänkin, silti Karjalaiseen henkilöityy hyvin paljon se, miksi MYPA on tehnyt niin vahvan paluun futispiireihin. MYPAn päävalmentajan olemuksesta on hyvin usein vaikea päätellä onko peli voitettu vai hävitty. Karjalainen antaakin tekojen puhua puolestaan.

Jukka Karjalainen on tehnyt vakuuttavaa jälkeä MYPAn päävalmentajana Kuva: Nadja Kaleton

Kaikki valmentajat tarvitsevat kuitenkin tietynlaisia pelaajia joukkueeseensa ja arvossa arvaamattomassa on ollut kokenut Heikki Pulkkinen. Kapteeninnauha on täysin oikeutetusti ”Hessun” käsivarressa. Vaikka joukkue on osoittanut pärjäävänsä myös ilman isähahmoaan, on Pulkkinen silti tietyissä tilanteissa korvaamaton äijä joukkueelle. ”Hessun” kokemus, palo ja voitontahto on monta kertaa kantanut nuorta joukkuetta ja etenkin niinä vaikeina hetkinä.

Heikki Pulkkinen johtaa esimerkillään Kuva: Nadja Kaleton

Pulkkisen johtamassa puolustuslinjassa omaa kasvuaan on tehnyt Benjamin Niveri. Monta kertaa suhteellisen vähälle huomiolle jäänyt toppari on ollut tärkeä palanen MYPAn alakerrassa, siinä missä kokemusta Kakkosesta nuoresta iästään huolimatta tuova Simo Majanderkin. Niveri on pelillisellä tasolla tehnyt kovan hyppäyksen Kolmosesta Kakkoseen ja sitä on ollut hienoa seurata.

Benjamin Niveri on ollut tärkeä mies puolustuksessa Kuva: Nadja Kaleton

MYPAn keskikenttä haki ehkä alkukaudesta eniten uomiaan. KTP:stä MYPAn paitaan täksi kaudeksi vaihtanut Kaarel Usta on kehittynyt kauden edetessä tärkeäksi palaseksi keskikentälle. Muodostelman tasapaino vaati kuitenkin yhden miehen paluuta alkukauden loukkaantumisten kiroista ja se mies on Samuel Lindeman. ”Linde” on ollut MYPAssa kertakaikkiaan huikea pelaaja. Kaikki tekeminen jokaisella hetkellä kentällä on aina joukkueelle eduksi. Rooli kuin rooli käy, oli se sitten hyökkäävämpi tai puolustavampi.

Samuel Lindeman on keskikentän johtaja Kuva: Nadja Kaleton

No tätähän te sitten odotitte. Vai kuinka? Joukkue tarvitsee maalintekijän Jumalan armosta ja MYPAssa se armoitettu on kukapas muukaan kuin Jussi-Pekka Rämä. Mies jonka nimeen koko Saviniemen stadion vannoo ottelusta toiseen ja hyökkääjä ei ole kannattajiaan pettänyt. Maalimäärässä Rämä on jo pistänyt Kolmosen kautta paremmaksi ja se on jo ihan riittävän kovaa kertomaa kuinka kovasta maalintekijästä on kyse. Super-Jupe on ansaitusti futiskansan huulilla. Missä on maalipaikka siellä on myös ”Jupe” ja taustalta tukea antaa Räikkösen ”Tomppa”.

Kotiyleisön suursuosikki ja maalitykki ”Jupe” Rämä Kuva: Nadja Kaleton

Rämän maalit, toisen polven futaajan Anttoni Huttusen debyytti ja moni muu asia ovat kaikki johtaneet siihen, missä MYPAssa mennään nyt. Vielä menestystäkin tärkeämpää on ollut sen yhteisöllisyyden paluu Saviniemeen, jota kaksi pitkää vuotta jouduttiin kaipaamaan. Perheseuran status on viimeistään NYT saatu tuotua takaisin. Yleisö elää peleissä jopa vahvemmin kuin loppuaikoina Veikkausliigassa ja uudet sankarit kentällä tiedetään. MYPAn asema pienessä kylässä on vahvistunut entisestään.

Kautta on vielä kaksi peliä jäljellä, mutta jo nyt voi sanoa että tämä kausi on ollut aivan käsittämätön, riippumatta viimeisten pelien lopputuloksista.

Jos tästä nyt jäikin jotain tärkeää mainitsematta, niin tärkeintä loppujen lopuksi on se väriyhdistelmä josta kannattaa aina olla ylpeä; Se on punavalkoinen!

Henkinen torjuntavoitto

Peliminuutit on tällä kaudella jääneet vähiin. Loukkaantumiset ovat jälleen kerran vaivanneet ja keväisen harjoitusottelun tapahtumat eivät ole jättäneet rauhaan. Toisaalta myös vakuuttavasti maalivahtiosastoa pelastamaan tullut 17-vuotias Eetu Peltolta on ansainnut pelipaikkansa huikeilla otteilla.

Lauantaina (1.9) KJP:n B-juniorit tarvitsivat kuitenkin Eetua omaan peliinsä ja toukokuun alun jälkeen allekirjoittaneen piti olla valmiina hyppäämään tolppien väliin. Luvassa oli ensimmäinen 90 minuuttia Nelosessa.

Jos hermostuneisuuden määrällä jotain mitataan, niin epäonnistumisen riskit olivat suuremmat kuin koskaan.Jännityksen ja hermostuneisuuden taso oli samaa luokkaa kuin ennen Kolmosen debyyttiä kaudella 2015. Bussimatka Lappeenrantaan oli omalta kohdalta äärimmäisen hiljainen. Luurit päähän ja reilun tunnin verran tyhjää tuijotusta bussin ikkunasta miettien syntyjä syviä.

Valmennuksen ja joukkuekavereiden tuesta ei voinut mikään jäädä kiinni. Penkin päässä valmennusvastuuta kantanut Tomi Pakarinen valoi uskoa ennen peliä; ”Se tulee menemään hyvin kun pidät hommat yksinkertaisina. Kukaan ei pyydä ottamaan riskejä.” Tukea antoi myös Purhan puheenjohtaja Reijo ”Redo” Räästi. ”Peliminuutteja ei tältä kaudelta ole paljon, mutta kyllä tämä hoituu jo kokemuksella.” Kokeneeseen osastoon ja tähän otteluun kapteeniksi nimetty Jesse Tynni muistutti myös pelivuosien tuomasta kokemuksesta; ”Olet 25 vuotta tehnyt tätä hommaa, niin kyllä se juttu löytyy jo selkärangasta. Nyt vaan nautitaan näistä hetkistä.”

Alkulämmittelyt lievensivät pahinta hermostuneisuutta. Tuntuma oli loppujen lopuksi ihan hyvä. Ottelun alettua pahin oli ohi kun äijät etupuolella kontrolloivat hommaa. Puolustuslinjassa Joonas Vainio, Antti Sokura, Oskar Jansson ja Rudi Räästi jättivät vastustajan hyökkääjät vaille mahdollisuuksia. Lisäksi paluu sitten kauden 2015 aloituskokoonpanoon Niko Roiton kanssa toi hyvän fiiliksen.

Ensimmäiselle puoliajalle osui myös yksi huippuhetki, kun vastustaja sai kertaalleen huippupaikan aivan maalin edestä. Äärimmäisen paljon tunteita vapauttanut lähitorjunta jätti kaverin nollille. Se tunne oli jotain sellaista, että sanoin sitä ei voi kuvailla.

Lähtö oli helpompi toiselle puoliajalle. Vastustajalla oli omat paikkansa mutta harjoituskentältä Ville Lehtisen ja Tommi Kainulaisen johdolla haettu varmuus löytyi nyt pelin sisällä. Lopputuloksena oli nollapeli sekä henkilökohtaisesti henkinen torjuntavoitto kaikkien vaikeuksien jälkeen. Itse pelissä jäätiin 0-0 tulokseen.

Omat pelit olivat tämän kauden osalta tässä, sillä edessä on reilun viikon mittainen loma jolloin kauden kaksi viimeistä peliä jäävät välistä. Maalivahtiosaston suhteen ei ole kuitenkaan hätää, sillä Eetu Peltola palaa hoitamaan ruutunsa totutulla varmuudella.

Omalta osalta edessä on vielä kolmet harjoitukset ja näistä yhdet Saviniemen stadionilla tutussa ohjauksessa. Siitä käynkö loppuvuodeksi niistä harjoituksista hakemassa vain hyvän mielen vai pohjaa tulevaan jutellaan joskus myöhemmin. Tiedä sitten kenen kanssa…

 

 

 

Meillä Räikkösen Tomppa on!

Kuva: Tuula Aronen

Jos jollekin MYPAn pelaajalle voi hyvällä omallatunnolla ojentaa sisupuukon ja työmiehen rukkaset, se on kymppipaidassa viilettävä Tomi Räikkönen. LPS-ottelussa hattutempun tehtaillut ”Tomppa”  ansaitsi onnistumisensa kun kaikki suhteutetaan jo viime ja tämän kauden aikana joukkueen eteen tehtyyn työmäärään. Niin ja se hattutempun kruunannut maali, siihen ei ihan kaikki pojat pysty.

Kun mennään muutamia vuosia ajassa taaksepäin, joukkueena oli Purha ja kymppipaidan sisällä täysin toisentyyppinen pelaaja. Kapteeninnauha kädessä, ei ihmeellisempiä puolustusvelvotteitta ja ainoana tähtäimenä tehdä maaleja liukuhihnalta. Ja kyllä niitä maaleja kieltämättä tulikin. Räikkösen nimi kyllä tiedettiin alasarjoissa hurjana maalitykkinä.

Pelasin yhden kauden Purhassa samaan aikaan ”Tompan” kanssa. Treeneissä Räikkönen oli pirun ärsyttävä vastustaja. Ennalta arvaamaton ja vedot sillä oli hemmetin kovia. Joukkuekaverina ”Tomppa” oli kuitenkin ainakin minua kohtaan yksi parhaista. Kunnioitus oli molemminpuolista ja peleistäkin pystyi juttelemaan rakentavasti. Ehdottomasti yksi kovimmista pelimiehistä, jonka kanssa olen saanut samassa jengissä pelata.

Vuodet, oikeanlainen valmennus ja asiat kentän ulkopuolella voivat muuttaa miestä. Jukka Karjalaisen valmennuksessa ”Tompasta” on kasvanut ISO joukkuepelaaja. Toki suurin muutos täytyy lähteä myös pelaajasta itsestään ja kyllähän MYPAn kymppipaidasta huokuu halu pelata futista. Mies hyökkää, mies puolustaa ja tekee jatkuvasti todella isoja asioita joukkueen eteen. Sitä on ilo katsoa.

Tämä nyt on vanhan kertausta, mutta kertaushan on opintojen äiti. Räikkösestä ja Jussi-Pekka Rämästä odoteltiin Purhassa tuhoisaa jälkeä tekevää hyökkäysosastoa. Homma ei sinivalkoisessa paidassa oikein natsannut, mutta punavalkoisessa kaikki toimii. Sulan hattuunsa tästä ottaa päävalmentaja Jukka Karjalainen. Kaksikko dominoi lopulta MYPAn paidassa Kolmosta ja nyt tehokasta jälkeä syntyy Kakkosessa asti!

Vielä näin vuosienkin jälkeen siitä hetkestä kun istuttiin Purhan pukukopissa, ”Tompan” kanssa kohtaamiset on edelleen lämminhenkisiä. Sitä pitää aina arvostaa, että joku muistaa hyvällä ja Räikköselle jos kenelle tässä suo sen, että mies saa kantaa päällään punavalkoista pelipaitaa.

Palataanpa vielä siihen LPS-ottelun huomiota herättäneeseen maaliin. Joskus on ”Tompalle” vitsinä tullut heitettyä, että kun ei äijä oikein tee muita kuin räkämaaleja. Ei tarvitse enää vitsailla. Nyt on jauhot suussa ja seuraavalla kerralla kelpaa kyllä ihan vaikka kärkkärillä vedetty maalikin.

Suuren muutoksen tehnyt mies on tuonut Saviniemen yleisölle paljon hyvää ja sitä on toivottavasti tarjolla myös jatkossa, sillä faniryhmän laulua lainatakseni: Meillä Räikkösen Tomppa on!

 

 

 

 

 

Pidetty vai vihattu?

104 sivutykkäystä. Huikea määrä siihen nähden, että omissa odotuksissani parikymmentä tykkäystä oli realismia. Kysymyksessä on kuitenkin vain ”jalkapalloblogi” joka käsittelee alasarjamaalivahdin sielunelämää. Voisihan sitä kirjoitella jostain yleismaailmallisestakin joka kiinnostaisi laajemminkin, mutta tämä on loppujen lopuksi vain se oma juttuni.

Vaikka se sivutykkäyksien määrä ei välttämättä ole kaiken mittari, on sitä silti tullut mietittyä mikä voima ihmiset on saaneet klikkaamaan tykkäyksen näillekin sivuille. Syitä ja seurauksia voi olla monia; Hyvä jätkä, sivujen aihe, pelkästään sääli tai sitten jotain aivan muuta. Entiset äidinkielen opettajani todennäköisesti laittaisivat minut jalkapuuhun, sillä näillä sivuilla kirjoitusvirheiden ja kielioppivirheiden määrä on suhteeton. Onneksi kaikki eivät siitä välitä.

Onhan toki totta, että suurin osa lukijoista on futiskenttien kautta tuttuja ihmisiä mutta on hienoa huomata, että joukossa on itselleni myös täysin tuntemattomia, hyvinkin todennäköisesti kuitenkin futisihmisiä.

MYPAn entinen tiedottaja ja nykyisin Urheilulehden jalkapallokirjeenvaihtajana Lontoossa työskentelevä Lari Seppinen totesi joskus allekirjoittaneelle MyPa-talolla; ”SukePete, Myllykosken legenda ja puheenaihe.”

Legenda sana on omalla mittapuulla täysin ylimitoitettu mutta sitä sanaa allekirjoittaneen kohdalla on käyttänyt maaleja MYPA-paidassa Kakkosessa liukuhihnalta paukutteleva Jussi-Pekka Rämäkin. Puheenaihekin tuntuu jotenkin vieraalta. Onko joku oikeasti puhunut kylänraitilla siitä mitä täällä on kirjoiteltu? Myllykoski tosin on niin pieni kylä, että täällä on kaikki mahdollista.

Nyt kun kuitenkin katsoo missä nämä kaksi kaveria vaikuttavat, on oltava vaikuttunut siitä millä tavalla herrat ovat allekirjoittaneesta puhuneet. Kiitoksen sana on paikallaan molemmille. Sekä Lari että Jupe ovat paikkansa ansainneet.

Vihamiehiäkin varmasti on, mutta ne tuntuvat olevan yllättävänkin hiljaista kansaa. En pidä vihamiehinäni niitä jotka naljailevat jatkuvista lopettamispuheistani, koska ne ovat itseaiheutettuja. Ei kai kukaan elämästä selviä, etteikö ”selkään puukottajia” olisi, mutta niistä ei liene sen enempää kannata ottaa itseensä.

Futis on vuosien varrella tuonut lisää kavereita ja hyvä niin. Futiskenttien ulkopuolelta kerätty kaveripiiri on eri elämäntilanteiden takia levinnyt ympäri maailmaa. Pukukoppielämä alasarjoissa ja erinäiset vapaaehtoistyöt lajin parissa ovat korvanneet paljon. Olen löytänyt futiksen avulla itseni läheltä niin MYPAn pelaajia kuin erinäisiä tilanteita joista on joskus voinut vain unelmoida. Jotain tässä on kai osannut tehdä oikeinkin. Paljon olisi toki korjattavaakin.

Myönnän olevani hyvinkin itsekriittinen niin futiskentällä kuin ulkopuolellakin. En ole oikein koskaan ollut mitenkään hyvä kehumaan omia tekemisiäni. Kentän puolella päästetyt maalit tulee otettua miltei aina omaan piikkiin, vaikka ne olisi vedetty kaikki yläkulmiin. Kentän ulkopuolella itsekriittisyys on korostunut ainakin kirjoituksissa. MYPAn tiedottajan työn myötä rimaa on pitänyt nostaa ja jälkeenpäin tämäkään kirjoitus tuskin kelpaa itselleni. Asiasta on huomautettu minulle monestikin, mutta löysempää pipoa ei ole löytynyt.

En enää loppujen lopuksi tiedä miten koko jutun otsikko liittyy mihinkään. Jokainen on kai jollain tavalla pidetty mutta myös vihattu. Kumpaan luokkaan tässä itse sitten enemmän kuulunkin jääköön teidän päätettäväksi. Kiitän suuresti siitä, jos jaksoit lukea tämänkin pohdinnan loppuun.

Ai niin. Siitä itsekriittisyydestä vielä. Ollaan kotona joskus keskusteltu mahdollisesta jälkikasvusta ja siitä keneen lapsen pitäisi tulla. Itsehän olen sitä mieltä, että kunhan tulee äitiinsä niin voi elämässä vielä jotain saavuttaakin. Niin kuin olettaa saattaa, sain kuitenkin vastapallosta täysillä kupoliin. ”Kirjoitustaito voisi periytyä isältä.”

Pohditaanpa porukassa mikä nyt on sitten kenellekin hyvä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maalivahdin varjo ja valo

Pelattiin keväällä Saviniemessä harjoitusottelua. Menin toiselle puoliajalle maaliin ja hyvin menneen talven jälkeen kaiken piti olla olosuhteisiin nähden hyvin. Tapahtui kuitenkin jotain täysin käsittämätöntä. Torjunnan jälkeen olin nousemassa jaloilleni kun pallo lipesi käsistä ja vierähti omaan maaliin.

Peli voitettiin, kukaan ei joukkuekavereista syyttänyt saati muistuttanut asiasta myöhemmin. Kaikki totesivat, että se oli vain harjoituspeli ja virheitä sattuu. Itse kun ei itseään osaa helpolla päästää, oma maailmankuva oli mennyt palasiksi. Osaankohan tätä hommaa enää ollenkaan? Se oli kysymys mikä pyöri päässä. Onko ne hanskat viimeistään nyt parempi lyödä lopullisesti naulakkoon? Valmistaudutaan toki ”vain” Neloseen mikä nyt ei kaikille ole se maailman isoin juttu, mutta kun tätä on jo vuosia tehnyt täysillä niin asioita on jollain tapaa purettava.

Kausi koitti ja oma rooli oli selvillä. Penkin päähän istumaan. Se oli myös tavallaan helpotus. Itseluottamus oli nollassa. Jos korkeushyppääjällä on ”rimakauhu”, onko maalivahdilla sitten ”torjuntakauhu”? Ei ollut mitään haluja mennä maalipuiden väliin. Jos maalivahti vaipuu varjoihin, niin nyt oli juuri se tilanne.

Kauden toisessa ottelussa se sitten tapahtui mitä en kenellekään toivo. Aloittava maalivahti loukkaantui yhteentörmäyksessä vastustajan kanssa ja oli hypättävä kesken pelin maalille. Sisääntulo ei oikein mairitellut. Vastustaja teki kulmapotkusta välittömästi maalin. Se ei itseluottamusongelmien kanssa painivalle maalivahdille ole mikään optimitilanne. Hävittiin lopulta 4-1. Tilanne oli vielä 0-0 siinä vaiheessa kun oli pakko mennä maalille. Oltaisiinko sittenkin pysytty paremmin pelissä mukana jos ykkösmaalivahti ei olisi loukkaantunut? Itsensä syyllistäminen itseluottamusongelmien keskellä oli jotenkin ”helpoin tie” käsitellä asiat.

Kaiken lisäksi tuon ottelupäivän jälkeisissä harjoituksissa nivunen petti. Seuraavana päivänä olisi ollut maalivahtitreenit mutta ne oli unohdettava kun jalka ei yksinkertaisesti kestänyt harjoittelua. Koko kesäkuu meni käytännössä ohi vammoja parannellessa.

Kesäkuun loppupuolella jalka rupesi vihdoin kestämään harjoittelua. Pääsin viimeinkin mukaan myös maalivahtiharjoituksiin, Ville Lehtisen tuttuun ja turvalliseen ohjaukseen. Moni saattaisi ajatella, mitä yli kolmekymppinen Nelosen joukkueessa pelaava äijä tekee samoissa treeneissä C-poikien ja B-tyttöjen kanssa. Mutta kun asia mitä tehdään on sama, niin muulla ei ole yhtään mitään merkitystä. Lehtisen lisäksi valmennuksesta vastasi Tommi Kainulainen. Se sama mies joka toimi MyPan edustusjoukkueen maalivahtivalmentajana kun Janne Korhosesta kasvoi yksi Veikkausliigan parhaista maalivahdeista.

Valmennuksesta ei voinut mikään jäädä kiinni. Lehtistä olen varmasti kehunut monien mielestä kyllästymiseen asti ja ylikin, mutta jos homma ei toimisi en todennäköisesti puhuisi miehestä sanaakaan. Sitä luottamuksen määrää mikä Villeen tähän muutamien vuosien aikana on rakentunut, ei pystytä oikein millään mittareilla mittaamaan. Kainulainen oli valmentajana uusi tuttavuus. Ei siihen kuitenkaan montaa minuuttia tarvittu kun Tommin tapa käsitellä maalivahteja vakuutti itseni.

Ensimmäisissä harjoituksissa oma tekeminen oli tosin täysin sekaisin. Tuntui kuin tätä ei olisi tehty koskaan. Valmentajien palaute auttoi kuitenkin uskomaan siihen, että luottamus omaan tekemiseen löytyy. ”Kyllä sulla torjuntatyö ihan hyvin hallussa on”, Kainulainen vakuutti ensimmäisten treenien jälkeen. En suostu uskomaan että Tommi puhui pelkästään lämpimikseen. Lisäksi myös maalivahdin omia tuntemuksia kuunnellaan tarkkaan. Se on tärkeä juttu.

Jälkeenpäin ajateltuna kun valmentajan palautteen jälkeen tulee vastattua harjoitteiden keskellä tylysti ”joo” tuntuu vähän pahalta, mutta se on loppujen lopuksi merkki siitä että viesti on mennyt perille. Pelkän hiljaisuuden vallitessa, olisin asioista pihalla kuin lumiukko.

Nyt takana on kolme treeniä ja viimeisimmässä niistä on tuntunut jo siltä, että varjosta on mahdollista nousta valon puolelle. Kiitos siitä kuuluu valmentajille joille maalivahdin hyvinvointi on tärkeä asia.

 

 

60 vuotiaalle Purhalle

Junioriaikoina MyPassa pelatessani Inkeroisten Purha oli se pahin mahdollinen vastustaja. Ei tullut mieleenkään, että vielä joskus kantaisin sinivalkoisia värejä ja pelaisin parhaita vuosia vihollisleirissä.

Niin vain ajat muuttuu ja siinä samalla ajatuskanta. Tämän kesän jälkeen takana on neljä kautta Purhan riveissä ja kun loukkaantumisia ei lasketa, yhtään päivää en pois vaihtaisi enkä ole seuravalintaa katunut. On ollut kunnia pelata hienossa seurassa ja loistavien pelikavereiden kanssa.

Lauantai 14.7.2018 jää omiin muistoihin elämään yhtenä hienoimpana hetkenä mitä jalkapalloilu voi tarjota. Inkeroisten kentällä juhlittiin Purhan 60-vuotista taivalta pelien merkeissä. Ensin pelasivat Purhan ikämiehet ja MyPan ruutiukot ja iltapäivän päätti Purhan edustusjoukkueen ja Purha Allstarsin välinen koitos.

Päivän kovin yllätys oli ehdottomasti, että oma nimi löytyi lopulta Purha Allstarsin pelaajalistalta. Se veti nöyräksi. Samalla puolella pelanneissa purhalaisuusaste oli niin kovaa luokkaa, että oma nimi tuossa joukkueessa tuntui olevan vähän väärässä paikassa. Nopealla laskennalla neljä pelimiestä on pelannut allekirjoittaneen kanssa Purhassa samaan aikaan. Tomi Räikkönen, Tero Vahvanen, Jussi-Mikko Paju ja Remi Räästi.

Ottelussa päädyttiin lopulta hyvähenkiseen 4-4 tasapeliin. Remi Räästi piti ensimmäisellä puoliajalla itseoikeutetusti nollapelin. Nähtiinpä ottelussa myös isä-poika kohtaaminen kun Lalli Väänäsen aiheutettua rangaistuspotkun Allstarsin kapteeni Jyri ”Peltsi” Peltola asettui ampumaan pilkkua. Maalilla vastassa oli oma poika Eetu, jolle edustusjoukkuetta sarjapeleissä luotsaava Tero Vahvanen oli asettanut uhkasakoksi 50 euroa jokaisesta isän tekemästä maalista. Eetun sakkosaldoksi tuli lopulta 100 euroa kun isä-Peltsi toimitti rankkarin kahdesti maaliin. Tämä siis siksi, että rangaistuspotku jouduttiin syystä tai toisesta uusimaan.

Allstarsin henkinen selkäranka taisi sitten lopulta katketa maalivahdin vaihtoon puoliajalla kun omissa alkoi kolista urakalla. Yleensä niin nopeajalkainen ja varsinkin ensimmäisellä puoliajalla liukutaklauksenkin hajoamatta esittänyt Tero Vahvanen alkoi jostain syystä jäämään Atte Haapaniemen kyydistä ja lopulta nipin napin rippikoulun taakseen jättänyt Haapaniemi sekä pohkeitaan edelleen kasvattava Matias Nyström höykyttivät maaleillaan allekirjoittanutta oikein urakalla.

Nyströmkin joutui lopulta nöyrtymään kun Purha laittoi puolustuslinjaan riittävästi kokemusta. Edustusjoukkueen totaalinen ylivoimahyökkäys katkesi seinään nimeltä Aleksi ”Sir Alex” Kauppila joka vei ”Matsulta” pallon kuin sen kuuluisan tikkarin lapselta. Edes pohkeiden kasvatus tätä peliä varten ei olisi Nyströmiä auttanut Kauppilan dominoinnin edessä.

Päivä Inkeroisten urheilukentällä oli lopulta seuran arvolle sopiva. Paljon vanhoja staroja ja myös tulevaisuudessa isoja asioita futiskentällä tekeviä lupauksia. Oli kunnia-asia pelata Purha Allstarsissa ja on ollut kunnia edustaa tätä perinteikästä seuraa.

Mitä nöyrin kiitos Purhalle siitä mitä se on omalle futisuralleni antanut ja suuret onnittelut 60-vuotisesta taipaleesta. Oi Purha on!

Purha Allstarsin kokoonpano:

Remi Räästi (mv), Petri Lappalainen (mv), Jyri Peltola (C), Arttu Hyyrynen, Tero Vahvanen, Antti Saku, Antti Kauppila, Aleksi Kauppila, Jani ”Mytty” Koponen, Lasse Sankala, Jyrki Mäntylä, Tomi Räikkönen, Timo Laine, Janne Suikula, Jussi-Mikko Paju ja Olli-Pekka Paju

 

 

 

Futiksen MM-muistoja

Jalkapallon MM-kisat. Neljän vuoden odotuksen jälkeen edessä on kuukauden verran penkkiurheilun riemujuhlaa. Tämä on myös aikaa jolloin useimmissa parisuhteissa esiintyy kuukauden luova tauko elleivät asiat ole niin hyvin, että molemmat osapuolet kuluttavat kuukaudessa sohvan puhki ja nimenomaan futiksen takia.

Omat ensimmäiset selkeät muistikuvat MM-kisoista sijoittuvat vuoteen 1994. Kisat pelattiin Yhdysvalloissa. Ne kisat huipentuivat Brasilian ja Italian väliseen finaaliin jonka ratkaisu ei unohdu. Roberto Baggio laukoo rangaistuspotkunsa taivaan tuuliin ja Brasilia juhli maailmanmestaruutta.

Muistan tuosta ajasta sen, että finaalissa halusin Brasilian voittavan. Noissa kisoissa sambamaan hyökkäyskaksikko Romario ja Bebeto hurmasivat pienen miehen mielen. Kaksikon yhteispeli oli suorastaan jumalaista. Lisäksi maalivahti Claudio Taffarel maalilla oli lopulta kova sana myös omissa pihapeleissä.

Valitettavasti kisoissa myös nähtiin hetki kun yksi kaikkien aikojen jalkapalloilijoista Diego Maradona talutettiin kentältä argentiinalaisen kokaiinikäryn takia.

Bebeto ja Romario Brasilian huikeat hyökkääjät

Taffarel oli erityisen hyvä rangaistuspotkujen torjuja

Vuoden -98 kisat Ranskassa ovat piirtyneet vahvasti mieleen. Etenkin kisojen yllätysmaa Kroatia tähtihyökkääjänsä Davor Sukerin johdolla on jäänyt elämään kisamuistoissa. Sukerista nousi lopulta vuosien saatosta yksi niistä pelaajista joiden takia futista on kannattanut seurata. Suker voitti Ranskan kisojen maalikuninkuuden.

Kisamuistoihin liittyy tottakai upeat maalit. Itse en tässä asiassa voi kertakaikkiaan sivuuttaa vuoden -98 Hollanti-Argentiina peliä ja yhtä suurinta hollantilaista suosikkipelaajaani Dennis Bergkampia. Bergkampin maalissa on kaikkea sitä mitä tuo hollantilainen jalkapallokentällä oli. Täynnä eleganssia ja taitoa.

Bergkampin maalin lisäksi muistoihin on jäänyt myös nuoren englantilaisen Michael Owenin soolomaali ja vastaanottavana osapuolena oli jälleen kerran Argentiina.

Samat kisat näyttivät Hollannille välierissä sitten nurjankin puolensa. Brasilia eteni finaaliin rangaistuspotkukisan jälkeen ja sambamaan sankarina oli kuinkas muutenkaan kuin kaksi pilkkua torjunut Claudio Taffarel.

Finaaliin Brasilian vastustajaksi marssi isäntämaa Ranska. Ronaldon sairastuminen finaalin alla ja Zidanen kaksi maalia finaalissa ovat juuri niitä unohtumattomia kokemuksia joita vain jalkapallo voi tarjota.

Ronaldo sai lopulta hyvityksensä vuoden 2002 kisoissa. Yksi Brasilian kaikkien aikojen hyökkääjistä ampui kisoissa 8 maalia joista kaksi finaalissa Saksan verkkoon.

Italia juhli vuonna 2006 ja noiden kisojen puhutuin hetki oli kun Zinedine Zidane ja Marco Materazzi ottivat yhteen, josta seurauksena MM-näyttämöiltä poistui ulosajon seurauksena nololla tavalla yksi huikeimmista futaajista.

2010 pelattiin Etelä-Afrikassa. Ärsyttävien Vuvuzelojen ja Espanjan mestaruuden lisäksi, Englannin hyväksymättä jäänyt täysin selvä maali Saksaa vastaan on noista kisoista jäänyt elämään muistoihin.

2014 pelattiin kuukausi MM-kisoja Brasiliassa ja lopulta Saksa voitti. Välieräpelin murskajaiset muistetaan kun Saksa talloi kisaisännät maan rakoon lukemin 1-7. Finaalissa Saksa voitti Mario Götzen jatkoaikamaalilla Lionel Messin tähdittämän Argentiinan 1-0.

Tänä vuonna MM-kisat pelataan Venäjällä. Kisojen ympärillä on vellonnut niiden myöntämisestä asti paljon keskustelua kaikesta muusta kuin urheilullisesta puolesta.

Kuulin tässä vastikään lausahduksen; No niin, taas kuukausi tahkotaan niitä kisoja ja lopulta Saksa vie potin!

Niin tai näin, kaiken kisojen ympärillä velloneen keskustelun keskellä toivon itse eniten, että lopulta futis voittaa ja saadaan jälleen nauttia upeista futiselämyksistä ja uusia hienoja kisamuistoja!

 

 

 

Junnuosastolle

En oikeastaan koskaan osannut ajatella sitä, miltä tuntuu kuulua joukkueen ikänestoreihin ja sinne kokeneimpaan osastoon. Se totuus valkeni itselleni vasta kauden 2016 päätösristeilyn hyttijakoa tehdessä; ”Sun hyttiin on pakko pistää näitä junnuja kun oot niitä harvoja jolla ikä riittää valvojaksi.” Ei hemmetti. Tässä sitä nyt sitten ollaan ikäkriisin keskellä.

Omalla tavallaan on järkyttävää, että yksi jätkistä sotkee fillarilla treeneihin ja toinen päristelee mopolla. Yksi muistutus taas siitä kuinka vanha tässä rupeaa olemaan. Itse kun ei enää pyörällä uskalla treeneihin lähteä välttääkseen kaikki mahdolliset riskit.

Oikeasti tämä ”siirtyminen pappaosastolle” on mennyt ihan kivuttomasti ja tässä puhutaan nyt henkisestä puolesta. Jos näitä omia pelivuosia voi sanalla ura nyt kutsua, niin sanotaan nyt vaikka niin että omalla uralla on alkanut ihan uusi vaihe. Tämä vaihe on tuonut mukanaan sen, että tästä omasta iästä on saanut kuulla mutta sopivassa suhteessa on pitänyt myös muistuttaa junnareita ajasta jolloin jalkapallokengät oli mustat ja muutenkin kaikki oli paremmin. Ei ollut snapchatteja, tindereitä ja muita hömpötyksiä ja hyvin pärjättiin.

Purhassa junnuosasto on vertaansa vailla. Jätkät on pelimiehiä kentällä ja ainakin juttujen perusteella myös sen ulkopuolella. Tunnen ainakin niin, että itselläni näihin junnuihin suhde on erittäin hyvä ja erityinen. Aika usein papalla tai faijalla (kumpikin käy) menee jotkut slangisanat yli hilseen takaseinään että kolisee, mutta niin on tarkoitettukin.

On ollut äärimmäisen hienoa nähdä kuinka uusi sukupolvi on laittanut oikeastaan jo ajat sitten sen vilkun päälle ja painellut ohi niin ettei niitä takavaloja ole ehtinyt edes nähdä. Ennen kaikkea olen helvetin ylpeä siitä, että noiden jätkien kanssa saa vielä samoissa treeneissä pyöriä ja nähdä hienoa kehittymistä pelaajina ja ihmisinä näinkin läheltä.

Paavo Pakarinen, Samuli Toikka, Matis Baudry, Tuomas Hakalahti, Samuli Laasanen, Atte Haapaniemi, Eetu Peltola ja omalla omalaatuisella tavallaan myös Robi Räästi. Kiitos että olette ja pidätte ”pappaosaston” järjissään. Huikeita jätkiä!