Go Kouvot!

Koripallo, siis kyllä. Aion rikkoa tässä kirjoituksessani lajirajoja, koska tunnen penkkiurheilijana olevani melko kaikkiruokainen.

Minulle ensimmäinen kosketus tuohon lajiin paikanpäällä oli välieräpeli vuonna 2004 Mansikka-aholla. Kaverini houkuttelemana lähdin todistamaan kuinka Manskari oli ääriään myöden täynnä yleisöä. Muistikuvat ottelun kulusta ovat hatarat. Kouvot pelin kyllä voitti. Pelaajista lähinnä ovat mieleen jääneet Jukka Toijala sekä vastustajajoukkue Hongassa pelannut Jyri Lehtonen, joka nykyisin toimii Kouvojen päävalmentajana. Internetin syövereistä selviää sen verran, että Kouvojen nykyinen kapteeni Ville Kaunisto pelasi tuolloin Kouvoissa.

Suomalainen koripalloilu oli ennen tuota kokemusta varsin vierasta. Pikkupojan verkkokalvoille olivat lähinnä piirtyneet 90-luvulta Chicago Bullsin menestyksen vuodet ja pelaajistosta luonnollisesti itse Michael Jordan, Scottie Pippen ja Dennis Rodman donkkasivat tykimmin.

Kouvot eteni 2004 lopulta aina mestariksi asti. Koriskärpänen ei kuitenkaan puraissut niin kovin, että olisin innostunut käymään peleissä useammin. Itseasiassa seuraavaan vierailuuni Manskarilla kului 11 vuotta!

MYPAn konkurssi jätti suuren tyhjiön penkkiurheilijan arkeen vuonna 2015. Tyhjiötä piti yrittää täyttää ja jälleen kerran tuttujen houkuttelemana löysin itseni kevään kynnyksellä Mansikka-aholta. Se ratkaisu kannatti. Manskarin upea tunnelma auttoi monesti unohtamaan itseäni kovasti koskettaneet ikävät tapahtumat. Voin avoimesti myöntää, että en todellakaan ole aina perillä miksi jostain vihelletään virhe tai monesta muustakaan sääntötulkinnasta, mutta en ole sen antanut haitata. Yhtälailla koripallossa kuin futiksessakin, tuomarit ovat aina yleisön hampaissa.

Kouvot olivat vuotta aiemmin lähellä kokea MYPAn kohtalon. Taustalta löytyi kuitenkin riittävästi yhteisöllisyyttä perinteisen koripalloseuran pelastamiseen ja se yhteisöllisyys on Manskarilla nyt helppo ja erittäin hienoa aistia.

Keväällä 2016 Kouvojen hieno yhteisö sai arvoisensa palkinnon. Joukkue nappasi seurahistoriansa neljännen mestaruuden. Tuolla kaudella paikanpäällä tuli todistettua useampia pelejä. Playoff-peleissä pienikokoinen Manskari oli suorastaan penkkiurheilijan kehto. Tunnelma oli kerrassaan huikea. Kouvolan jäähallissa pelatut välierät ja finaalit olivat tapahtumina varsin hienoa kulttuuria, mutta tunnelmassa idyllinen Manskari on täysin omaa luokkaansa.

Kouvot oli jollakin tapaa lyönnyt positiivisella tavalla omaan tajuntaan ja pelaajista eräs nuori mies teki suunnattoman vaikutuksen. Alexander Madsen nimittäin donkkasi todellakin tykimmin.

Tällä hetkellä Kouvot pelaa puolivälierissä helsinkiläistä Seagullsia vastaan. Kävin todistamassa Manskarin playoff-tunnelman sarjan toisessa ottelussa, eikä tarvinnut pettyä. Kotijoukkue nousi 20 pisteen takaa taistelemaan ottelun voitosta suurimpana arkkitehtinään nuori Severi Kaukiainen, joka koristermein parilla kovalla kolmosella sytytti Manskarin suoranaiseen kevätmyrskyyn. Toista kiinnitystä välieräpaikkaan hurjasta taistelusta huolimatta ei tullut, mutta joskus pelkästään ottelun tarjoama elämys penkkiurheilijallekin riittää.

Toivon todella, että Kouvot tarjoaa kouvolalaiselle urheiluyleisölle lisää elämyksiä vielä pitkään. Se on jo kasvattanut korisniilojen tietoisuuteen Madsenia, Hirvosta ja Kaukiaista. Eikä sieltä kokeneemmasta päästä kapteeni Kaunistonkaan vielä tarvitse lopettamista todellakaan harkita.

Go Kouvot!

 

 

 

 

 

Neloseen

Kirjoitushommat ovat eläneet alkuvuodesta hiljaiseloaan. Onhan tässä alkuvuodesta asioita tapahtunut, mutta keskittyminen ei ole riittänyt siihen että olisi jaksanut tekstiä tuottaa. Korjataan asiaa nyt siis ainakin jollain tavalla.

Vielä tammikuun alussa treenattiin kohti Vitosessa alkavaa sarjakautta. Treenit kolme kertaa viikossa. Se on aika kova määrä, kun katsotaan sarjatasoa. Kaiken lisäksi kerran viikossa juostiin lenkki ja siihen perään vedettiin kuntopiiriä. Aika monesti ainakin itse mietin; Onko tässä touhussa mitään järkeä?

Kolmen kuukauden treenaamisen jälkeen asiat ovat muuttuneet. Sudet/2 luopui sarjapaikastaan Nelosessa ja Purha oli täydesmenettelyssä ensimmäisellä sijalla. Paikka otettiin vastaan ja yhdessä päivässä sarjataso vaihtui Vitosesta Neloseen. Saunailta ehdittiin sentään pitämään ennen sarjatason vaihtumista, joten noustiin siis käytännössä saunomalla sarjaporrasta ylemmäs. Luvassa on ainakin itselleni sarjataso jolla en ole koskaan pelannut ja uusia kenttiä joilla en ole koskaan aikaisemmin vieraillut.

Sarjanousu pelaamalla jää hyvinkin todennäköisesti omalla peliuralla kokematta. Joukkueen tavoite oli nousu ja omissa ajatuksissa se tarkoitti sitä, että nousun toteutuessa yksi kausi Nelosessa olisi sen jälkeen riittänyt. Nyt asioita on laitettava uuteen perspektiiviin vaikka sarjakauden ensimmäistä peliä ei ole vielä edes pelattu.

Harjoituspelejä on takana kaksi. Molemmista on irronnut voitto, mutta henkilökohtainen panos ei tyydytä millään tavalla. Vanhat ”peikot” ovat pelillisesti tehneet paluutaan kun keskityspallojen ja syvyyspelaamisen kanssa on ollut taas luvattoman paljon vaikeuksia. Asia joka ei vaikuta mainittuihin asioihin millään tavalla, mutta silti olen lenkillä käynnin ja lihaskunnon kironnut mielessäni moneen kertaan. Ne kun eivät ole tehneet minusta yhtään parempaa pelaajaa saati auttaneet keskittymään kyseisiin osa-alueisiin.

Maalivahtiosastolle saatiin jo viime kauden lopulla nuori tekijämies, kun Tuomas Hakalahti tuli pelastamaan loukkaantumisten runteleman pelipaikan. ”Tumpista” on vuosien saatossa kasvanut äärimmäisen kova tekijämies maalipuiden väliin. Se on herättänyt omat ajatukset valmentamisesta. Tällä kaudella ”on vielä pakko” keskittyä pelaamiseenkin, kun nuorella kollegalla ylioppilaskirjoitukset ja kesällä mahdollisesti varusmiespalvelus sotkevat kuvioita. Tulevaisuudessa toiveissa kuitenkin olisi, että omalle paikalle saataisiin toinen Tuomaksen kaltainen lupaava veskari, niin ehkäpä allekirjoittanut voisi jatkaa Purhassa toisenlaisessa roolissa.

Uusi kausi alkaa kuitenkin nyt huhtikuun lopulla. Kaikki keskittyminen tähtää siihen, pelasin sitten pelejä tai en. Niin kuin Purhan julkaisemassa jatkosopimusuutisessa mainittiin; One more year kääntyi nyt jo toiselle vuodelle. Koitetaan nauttia jokaisesta hetkestä! Eihän tämä loputtomiin kestä.

 

Kausi numero 25

Jalkapallokausi on alkanut taas. Purha on jo ehtinyt muutamia kertoja kokoontua joukkueharjoituksiin. Ennen kauden ensimmäisiä treenejä itseni kanssa joukkueen kokeneeseen osastoon kuuluva Jesse Tynni kysyy: ”Mones kausi sulla jo alkaa? Mulla se taitaa olla numero 26. Vieressä vielä meihin kahteen verrattuna juniori-ikäinen Paavo Pakarinen tokaisee ikään kuin allekirjoittaneen puolesta; ”Liian mones!”

Junnu on toisaalta oikeassa. Vuosia pelikentällä on vietetty yksi jos toinenkin ja nopealla otannalla niitä on yksi vähemmän kuin Tynnillä, siis 25. Tosin yhteen mieheen verrattuna ollaan Jessen kanssakin vielä täysin noviiseja. Koposen Mytty nimittäin jatkaa edelleen uraansa.

Joukkuekavereita näihin vuosiin on mahtunut lukematon määrä. Juniorivuosien pelikavereista parhaiten ovat mieleen jääneet Jani Tanska ja Ville Oksanen. Sen tiesi jo silloin, että nuo jätkät menevät pitkälle ja niinhän siinä kävi. Vastustajan puolella oli sitten sellaisia nimiä kuin Teemu ja Tuomo Turunen, Marko Tyyskä ja Tomi Petrescu. Näin jälkeenpäin ajateltuna hemmetin kovia nimiä.

Turusen veljeksien ja Tyyskän kanssa pelaaminen samassakin joukkueessa kävi pariin otteeseen tutuksi. MyPa ja Jäntevä yhdistivät voimansa Jyväskylässä pelatuihin kansainvälisiin turnauksiin joissa kahdesti peräkkäin sijoituttiin kakkoseksi. Ville Oksanen oli MyPa:lta luonnollisesti tuolloin mukana. Tomi Petrescu oli noina vuosina vielä Jyväskylän miehiä ja pelasi vastapuolella. Myöhemmin vuonna 2003 nuorten MM-kisoissa Suomessa Marko Tyyskä, Tuomo Turunen ja Tomi Petrescu edustivat Vintiöitä. Nimekästä porukkaa on joskus allekirjoittaneen kanssa samalla pelikentällä siis pyörinyt.

Oma tie on kulkenut sitten noista vuosista unelmiaan tavoittelevasta junnumaalivahdista alasarjoja ja omaa suuntaansa hakevaksi maalivahdiksi. Sekin on lopulta tarjonnut omat hyvät tarinansa. Jossittelemaan en ole kuitenkaan koskaan jäänyt. Tie on vienyt sinne, minne sen on kuulunutkin viedä. Loppujen lopuksi ilman futista, tätäkään kirjoitusta ei päähän olisi pälkähtänyt.

Oman uran valmentajista parhaimmat olen kohdannut vasta aikuisiällä. Iän karttuessa on ainakin itselleni tärkeintä valmentajassa, miten ”myyt” oman juttusi. Sitä joko ollaan samalla aaltopituudella tai sitten ei. Sekä yksilöllisesti maalivahtiharjoittelussa että joukkueen kanssa harjoitellessa vasta viime vuosina kortit omalta osalta on käännetty niin, että valmennuksen kanssa ajatukset ovat kohdanneet täydellisesti.

Nykyajan trendiksi on muodostunut, että valmentaja kuuntelee pelaajien ajatuksia jo juniori-iästä lähtien. Omana junioriaikana keskusteluyhteys valmentajiin oli melko olematon. Jos ei homma maistunut, se laitettiin maistumaan. Kun muutaman kerran ravasi Myllykosken hiekkahallia ympäri, että pölypilvi laskeutui vasta seuraavalla viikolla, ei tullut enää mieleen valittaa. Niistäkin juoksukerroista saattoi jotain ottaa opiksi ja kyllä se jollain kouli pieneen ihmiseen tietynlaista periksiantamattomuutta.

Valmentajien osalta on jaettu pöytään myös yksi uusi kortti. Purhan valmennukseen liittyi täksi kaudeksi Myllykoskella ja Kotkassa liigaa pelannut Tomi Pakarinen. Ensimmäisiin treeneihin saapuessaan ”Pakru” esitteli kohteliaasti itsensä. Eihän niitä esittelyjä varsinaisesti olisi tarvittu. Veikkausliigan legendojen joukkoon valitun Pakarisen meriitit tuntevat se joukkueen ”jonne-osastokin”. Valmentajana Tomi Pakarinen on vielä kääntämätön kortti, mutta se tietopankki mikä miehestä futiksen osalta ulospäin huokuu saa allekirjoittaneelta ison arvostuksen. Parin harjoituksen jälkeen jo pelkkä miehen preesens saa ottamaan itsestään enemmän irti ja silloin kun valmentajalla on asiaa, on todellakin syytä kuunnella.

Alkava kausi on itselleni neljäs peräkkäinen Purhan riveissä. Ensimmäinen kausi on ollut niistä ehdottomasti paras. Kaksi viimeisintä loukkaantumisten sävyttämää. Talven ensimmäiset harjoitukset on kuitenkin kaiken suhteen tuntuneet hyviltä, oikeastaan paremmilta kuin aikoihin. Joukkueessa vallitseva positiivinen ilmapiiri vahvistaa kaikkia fiiliksiä.

Olisiko kaudessa numero 25 sittenkin jotain erityistä. Sitä ynnäillään sitten syksymmällä…

 

 

 

Futismiehen hieno vuosi

Vuosi 2017 alkaa viemään viimeisiään ja kun katsotaan sitä jalkapalloilulliselta kantilta, voidaan papereihin piirtää iso plusmerkki. Futismiehenä voi helposti sanoa, että kyseessä oli äärimmäisen hieno vuosi.

Päällimmäisenä tulee tietenkin MyPa:n paluu jalkapallokartalle. Saviniemi heräsi henkiin kertaheitolla, kun punavalkoiset rymistelivät ilman tappioita takaisin Palloliiton sarjoihin nousten Kakkoseen.

70 vuotta kuluneena vuonna täyttänyt upea seura juhlisti taivaltaan 12.8 jolloin Saviniemen kentälle astelivat vielä kerran monta tunteita herättänyttä legendaa. Puhakainen, Huttunen, Lindström, Korhonen, Keskitalo ja monet muut saivat tutun stadionin lehtereiltä arvoisensa vastaanoton. Legendojen paluulla oli ainakin itselleni juuri se merkitys, miksi Saviniemestä on vuosien varrella tullut tärkeä paikka.

Rakkaan seuran paluu futiskartalle tarjosi myös henkilökohtaisesti isoja asioita. Paikka edustusjoukkueen tiedotusryhmässä oli suurusluokkassaan isoin asia, mitä jalkapallon saralla on viime aikoina tullut vastaan. Matkalle mahtui uuden opettelua, onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta siihen nähden minkälaisena oman osaamiseni koen, tunsin kuitenkin enemmän onnistumisen tunnetta. Olen suunnattoman kiitollinen MyPa:lle ennenkaikkea saamastani luottamuksesta.

Kentän puolella asiat eivät sitten menneet toivotulla tavalla. Loukkaantumiset sotkivat jo toisen kauden putkeen ja samalla ne rikkoivat kauden alussa jo hieman vahvistuneen itseluottamuksen jälleen kerran. Syyskausi Purhan riveissä tuhoutui täysin. Oli kuitenkin hienoa huomata, kuinka joukkuekavereilta tuli tukea huonolla hetkellä. Luovuttaminen ei sen ansiosta tullut edes mieleen. Lisäksi joukkueen tavoite kivuta sarjan kärkisijoille toteutui, joten siihenkin on oltava tyytyväinen. Paras joukkuehenki saa jatkamaan myös ensi kaudella. Asioita aloin laittamaan uuteen järjestykseen jo elokuussa ja se on tuottanut jopa ihan mukavia tuloksia.

Henkisellä puolella apu tuli jälleen tutulta suunnalta. Maalivahtivalmentaja Ville Lehtinen on jaksanut auttaa, vaikka sarjataso on pudonnut romahtamalla pari pykälää. Vitonen ei varmasti kovinkaan montaa valmentajaa kiinnosta. Sikälikin sen suhteen on jälleen oltava kiitollinen, että hieno mies jaksaa auttaa maalivahteja sarjatasosta viis.

Kirjoittamisen osalta toivoisin olevani aktiivisempikin. Aiheesta tuskin tarvitsee poiketa, mutta katsantoa voisi tietysti laajentaa Saviniemeä ja Inkeroisten urheilukenttää pidemmällekin.

Facebookin puolella huomasin sivuni keränneen komean luvun. 100 tykkääjää on enemmän kuin olisin edes uskaltanut kuvitella. Palkintoja minulla ei ole varaa ruveta jakamaan, voin vain antaa suuren KIITOKSEN kaikille teille jotka jaksatte seurata tätä. Teitä ei voi olla arvostamatta.

Kohta ovelle kolkuttava joulupukkikaan ei voi tervettä futiskautta tai menestystä MyPa:lle Kakkoseen suoraan tuoda, mutta futismiehenä uskon jonkinlaiseen joulun taikaan ja siihen, että toiveet ensi kesälle jollain tavalla toteutuvat.

Tätä kaikkea odotellessa haluan vielä kerran kiittää vuodesta 2017 sekä toivottaa hyvää joulua ja menestyksekästä futisvuotta 2018!

 

Tuomarihommia

”Futismatsin jälkeen hävinneen joukkueen pelaaja toteaa ottelun erotuomarille;

-Kerro terveisiä vaimolle ja koirallesi.

-Ei minulla ole koiraa, tuomari vastaa.

-Vai niin! Sokea mies eikä omista koiraa, pelaaja vastaa.”

”Suomessa futismatseissa kentällä on 22 pelaajaa ja katsomossa keskimäärin 2000 erotuomaria”

Niinpä, siinä ainakin pari vitsiä joihin itse olen törmännyt monta kertaa kun puhutaan jalkapalloerotuomareista. Tasa-arvon nimissä on tietysti todettava, että kyseessä voi tottakai olla nainenkin. Tämä minun on pakko sanoa siksikin, että kotonani asuu yksi. Tosin enemmän avustavan erotuomarin tehtäviä hoitava. Oikeita nimityksiäkin olen oppinut jo käyttämään monien luentojen jälkeen. Linjamiehiä ei ole enää olemassa, ettäs tiedätte!

Kun on kutsumus pelaamiseen, niin yhtälailla se kutsumus täytyy myös olla tuomarihommiin. Varsinkin syksyn sateissa vedetyt viimeiset pelit on pistäneet itseni monesti miettimään, mikä ihme saa ihmisen tulemaan vapaaehtoisesti kuuntelemaan kuinka kaikki tuomiot meni taas vihkoon. Monta kymmentä sekuntia myöhästyneen taklauksen vetänyt kankeahko keskikenttämies huutaa pää punaisena pelanneensa palloa. Oma pää ei kestäisi sitä kuunnella. Kiittelijöitä ei monestikaan pelien jälkeen ole jonoksi asti. Juurikin tämä samassa osoitteessa asuva tuomari kertoi kerran saaneensa Elimäellä porttikiellon eräältä eläkeläiskatsojalta, kun liputukset eivät olleet miellyttäneet. Miten näitä kukaan oikeasti jaksaa kuunnella?

Omalle pelaajauralle on sattunut tuomari jos toinenkin. En voi sanoa, ettenkö olisi ollut koskaan eri mieltä annetuista tuomioista, mutta loppujen lopuksi kunnioitus sitä kohtaan, että joku näitä pelejä ylipäätään viheltää on vähentänyt etenkin karttuneen iän myötä purnaamista.

Niin, oma tuomariuranihan on kestänyt tasan yhden puoliajan verran ja nimenomaan niissä avustavan erotuomarin tehtävissä. Kyseessä oli jokin junioreiden harjoituspeli, johon virallisia tuomareita koko kolmikon verran ei oltu saatu paikalle. Miestä vaihdettiin puoliajalla siksi, että palkkatyöt estivät vetämästä peliä loppuun. Se yksikin puoliaika riitti kuitenkin todistamaan, ettei itsestäni vain ole kuuntelemaan palautetta liputuksen mennessä väärään suuntaan. Kyllä nuo hommat vaatii aivan omanlaisen luonteensa.

Millainen sitten on hyvä tuomari? Monesti sanotaan, että suurimman osan pelistä näkymätön. Omissa ”papereissani” reilu, pelaajia aliarvioimaton ja rehtiin kommunikointiin kykenevä. Näkemyksiä on varmasti niin monta, kuin on jalkapallon seuraajiakin. Veikkausliigassa tuomariuransa jo päättäneet Tero Nieminen ja Jouni Hyytiä ovat tästä erinomaisia esimerkkejä ja ovat keränneet myös pelaajien arvostuksen.

Tuomaritkaan eivät omaa auktoriteettiään rakenna hetkessä. Tuskinpa Niemisestä ja Hyytiästäkään sormia napsauttamalla tuli pelaajien arvostamia erotuomareita. Tämä täytyisi muistaa etenkin nuoria tuomariuraansa aloittavia tekijöitä kohdeltaessa. Niin valitettavaa kuin se onkin, moni on lopettanut uransa lyhyeen kun niin valmentajat kuin pelaajien vanhemmat ovat syyllistyneet ala-arvoiseen käytökseen. Ei nuoria tuomareitakaan toki palautteetta voi jättää. Tyylilajilla on tässä asiassa kuitenkin täysin oma merkityksensä.

Virheitä tehdään omassa elämässä, futiksen pelaajana ja erotuomarina. Se on ihmillistä kun niistä virheistä otetaan opiksi. Sillä tavalla kasvaa hyviä pelaajia ja erotuomareita joita kaikkia yhdistää se, että kaikki ovat loppujen lopuksi vain ihmisiä.

Jollain tavalla ne tuomaritkin ovat joukkuepelaajia. Kouvolan erotuomarikerho täytti 70 vuotta ja pääsin tuomarin avecina todistamaan tyylikkäästi toteutettua juhlaa. Paikalle oli saapunut monen eri sukupolven oikeudenjakajia ja yhteenkuuluvuuden tunne, mikä näin ulkopuoliselle jäi mieleen oli äärimmäisen hienoa.

Noista juhlista jäi erityisesti mieleen Esa Inkilän pakina; Kuka muistaa? Parhaana yksityiskohtana jäi itselleni mieleen kuinka kovalla sadesäällä puulaakiottelun viheltänyt Ville Mantere oli pitänyt koko pelin ajan sateenvarjoa mukanaan.

Tuomareistakin löytyy ne omat persoonansa ja hyvä niin. Vaikka jokaisessa ottelussa se nuija onkin aina kentällä on kuitenkin hyvä muistaa, että ilman tuomareita ei kovinkaan montaa jalkapallo-ottelua pelattaisi.

 

 

 

 

 

 

Super-Jupe

MyPan paluu kilpailuillisiin otteluihin tapahtui 8.4.2017 heinolalaista Union Plaania vastaan. 7-1 oli vakuuttava näyte siitä, että MyPa on tullut takaisin. Yksi maali tosin taisi herättää Saviniemen viimeistään uudelleen henkiin. Se oli saksipotkumaali ja viimeistelijänä kuinkas muutenkaan kuin Jussi-Pekka ”Super-Jupe” Rämä.

”Jupen” taidonnäytteessä oli jotain maagista. Kaksi vuotta hiljaiseloa Saviniemessä tarvitsi kunnon herätyksen ja Rämä päätti tehdä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Rämän potentiaali oli kyllä tiedossa, mutta miesten peleissä sitä kaikkein parasta ei ehkä oltu vielä saatu irti.

Jälkikäteen on helppo sanoa, mutta tuosta saksipotkusta alkoi iso tarina joka vei loisteliaan hyökkääjän Kaakkois-Suomen Kolmosen maalikuninkaaksi ja toivottavasti myös kohti isompia pelejä.

Rämän saksipotku herätti Saviniemen uudestaan eloon (Kuva: Mia Kujala)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

MyPan hyökkäyspään kovaksi tehokolmikoksi muodostui lopulta Samuel Lindeman-Tomi Räikkönen-Jussi-Pekka Rämä. Varsinkin Räikkönen ja Rämä löysivät lopultakin odotetun yhteisen sävelen kun roolitukset olivat kuosissa. Lopulta ”Jupe” säkenöi koko kolmion kirkkaimpana timanttina ja latoi 18 pelissä 19 maalia.

Saviniemessä saattoi jokaikisellä kerralla aistia sen, keneen kohdistui odotuksia. Kun kuuluttaja Jarkko Lahden pettämätön ääni kuulutti MyPan maalintekijäksi numero 16 Jussiii-Pekkaaa Rämäää!!!, yleisö oli jälleen kerran saanut haluamansa. Super-Jupe oli tehnyt sen jälleen kerran.

Super-Jupe täytti kannattajien kaikki odotukset (Kuva: Mia Kujala)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

12.8 MyPa juhlisti 70-vuotista taivaltaan jalkapallokartalla. Jos säväyttivät kentällä liigavuosien legendat ei Saviniemen uusi sankari jäänyt juuri huonommaksi. Super-Jupe räjäytti potin ja painoi ottelussa Virkyä vastaan hattutempun. Se oli varsin tyylikäs kruunu upealle päivälle.

Hattutemppu ei jäänyt kauden ainoaksi. ”Jupe” täräytti toisen kerran hattutempun kotiyleisön mieliksi kauden viimeisessä kotiottelussa. Äijä todellakin osasi osua oikeissa paikoissa oikeaan aikaan.

Rämä onnistui maalinteossa tottakai myös nousun ratkaisseessa pelissä Mikkelissä SavU:a vastaan. Hyökkääjä taisi itsekin todeta olleen hieno hetki tuulettaa maalia omien fanien edessä. Tuuletuksessa äijä teki vielä tilaustyötä, josta allekirjoittanut nostaa nöyrästi hattua maalitykille.

”Jupen” tuuletus nousun ratkaisseessa ottelussa (Kuva: Mia Kujala)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Isossa kuvassa Rämä oli yksi MyPan uuden tulemisen suurimmista keulakuvista ja oikeastaan hyvä niin, sillä ”Jupen” kaltaiset kovaa työtä tekevät hyökkääjät ovat mitä parhaimpia esimerkkejä junioreille. Sarjatasoa tässä asiassa on turha tuijottaa. Työnteko ja kokonaisuus ovat niitä joilla on oikeasti merkitystä.

Jussi-Pekka Rämä on faneilta Super-Jupe chanttinsa todellakin ansainnut. Maalikuningas vailla vertaa joka on jopa äitini saanut futiskatsomossa haltioihinsa. Tähän lauseeseen kiteytyy kaudelta 2017 paljon;

”Se Rämän poika on kova pelaamaan!”

 

Sankarit herättivät Saviniemen

En itse uskaltanut edes unelmoida, että MyPan paluusta tulisi jotakin tämän kaltaista. Varovaisimmissa arvioinnessa viides sijakaan tuskin olisi ketään haitannut. Onhan koko jutun juoni ollut se, että Saviniemi heräsi jälleen elämään ja hengittämään futista.

Jussi-Pekka Rämä, Samuel Lindeman, Tomi Räikkönen, Paavo Kujala ja  Miika Korpela ovat olleet niitä nimiä, jotka ovat nousseet kaikkien mypalaisten huulille. Listata voisi oikeastaan koko joukkueen, niin vahvaa työtä se on tehnyt. Kolmosessa ulkopuolisten asettamia paineita tuskin kovinkaan monella on, mutta kun joukkueen nimi on MyPa, niiltä ei voi välttyä.

Jukka Karjalainen valmennusryhmänsä kanssa on tehnyt vaikuttavaa työtä. Pelaajille on osattu iskostaa mikä merkitys MyPalla on myllykoskelaisille. Eikä pelaajat ole tuottaneet pettymystä. Punavalkoista paitaa on jokainen kantanut sen vaatimalla arvokkuudella. Karjalaisen tekemä työ on MyPalle kuin myös valmentajalle itselleen parasta ”peeärrää” tulevaisuutta ajatellen. Hatunnoston arvoista työtä.

Karjalainen on tehnyt myös sen, mihin Purhassa ei pystytty kaudella 2015. Jukka on ottanut kaiken mahdollisen irti hyökkäyskaksikosta Tomi Räikkönen ja Jussi-Pekka Rämä. Jätkät ovat löytäneet kentällä satumaisella tavalla toisensa ja se ei tapahdu muuten kuin oikeanlaisella roolituksella. Räikkösen suhteen on tapahtunut paljon muutakin ja pelkästään positiivisessa mielessä. Onhan ”Tomppa” ollut aina johtava pelaaja, mutta MyPassa se johtajuus on nyt osattu kanavoida viimeistä piirtoa myöden oikeisiin asioihin.

Äitiäni lainatakseni; Se Rämän poika on kova pelaamaan! Totta joka sana. ”Jupen” potentiaali on tiedetty ja sitä potentiaalia on myös ulosmitattu maalien muodossa. Saviniemessä on voinut aistia, kuka on noussut stadionin uudeksi sankariksi. Oppimistakin pojalla toki vielä on. Maaleja saa tulettaa haluamallaan tavalla, eikä kaikkien tiedottajan -ja blogikirjoittelijoiden ”tilaustöitä” tarvitse ottaa niin vakavasti. Lisäksi legenda-sanaa ei pidä liittää ihan jokaisen kohdalle.

Kaikkinensa kausi on ollut uskomaton. Se millä tavalla nuori joukkue on käsitellyt ne ulkopuoliset paineet ansaitsee hatunnoston. Heikki Pulkkinen on varmasti ollut tässä iso apu, mutta loppujen lopuksi sen lopullisen työn jokainen tekee korvien välissä ihan itse.

Saksipotkuja, muutama volley ja viihdyttävää hyökkäyspeliä. Sitä on Saviniemeen kaivattu ja sitä nämä sankarit ovat sinne todellakin tuonneet. MyPan kannattajat ovat saaneet puheenaiheensa takaisin.

Sillä ei todellakaan ole ollut väliä vaikka stadionin kaiuttimista ei ole tuttua Veikkausliigan tunnusmusiikkia tullutkaan pelaajien tullessa kentälle. Tärkeintä on ollut se tietty fiilis, joka on tämän kaiken myötä tehnyt paluun Saviniemeen. Perhe on jälleen koossa.

Sankarit herättivät Saviniemen! MyPa tuli ryminällä takaisin ja tuli todellakin jäädäkseen!

 

 

 

Erään fanin tarina

Olin 6-vuotias kun pääsin ensimmäisen kerran MyPan peliin. Ne olivat ensiaskeleet tarinalle, josta en vaihtaisi päivääkään pois. Tarinalle jonka vain yksi ja ainoa futisjoukkue voi tarjota.

Birjukov, Jakonen, Korhonen, Iiskola, Hyypiä, Litmanen, Huttunen, Lindström, Timoska, Lindberg, Keskitalo, Turunen, Roth, Könönen, Puhakainen, Taipale. Olen ollut onnekas ja etuoikeutettu saadessani seurata liutaa upeita pelaajia näinkin läheltä.

MyPa on ollut minulle vuosien varrella kaikki kaikessa. Idoleiden seuraamisen ohella se on tarjonnut toisen kodin, joka omalta osalta kasvattanut sellaiseksi ihmiseksi joka nyt olen. Puheet seurasta joka on kuin yksi suuri perhe, eivät todellakaan ole tuulesta temmattuja. Ystävyyssuhteet muiden fanien, taustahenkilöiden ja jopa pelaajien kanssa ovat ehdottomasti koko tarinan rikkaus.

Entäpä mukana kulkeva lempinimi? 2000-luvun alussa pystyteltiin kaveriporukan kesken jonkinlaista fanitoimintaa ja reissattiin myös vieraspeleihin. Koko juttu taisi saada alkunsa 2002 kun käytiin kannustamassa MyPaa Vantaalla. (Ne olivat muuten poikkeuksetta parhaita vierasreissuja.) Kausina 2000-2003 MyPan keskikentällä pelasi nuori Antti Okkonen, joka oli omilla otteillaan vakuuttanut itseni siinä määrin, että olin hommannut fanipaidan itselleni. Okkonen kantoi lempinimeä ”Suke”. Eikä siinä sitten montaa mökäoljyä tarvitse kun kiva lempinimi keksitään ja vielä sellainen joka todennäköisesti seuraa itseäni hamaan loppuun asti.

Rooli muiden fanien keskuudessa kasvoi huomaamatta. Tuli noustua nopeaan tahtiin jonkinlaiselle jalustalle, jonka ei missään nimessä pitänyt olla homman päätarkoitus. Reissujen järjestämisestä vieraspeleihin kasvoi niin isoa asia, että monesti käänneltiin niin sanotusti kiviä ja kantoja reissuun pääsemiseksi. Se oli lopulta jopa melko kuluttavaa.

Noihin aikoihin aloittelin kirjoittelemaan omaa futissivustoa, jossa aiheet käsittelivät futista lähinnä yleismaailmallisesti. Siihen konseptiin tuli lopulta nopea muutos, kun minulle esiteltiin ajatus MyPan peleistä kirjoittamisesta. Ei ajatus sinänsä kauhistuttanut, koska omassa ajatusmaailmassa lukijakunta ei tulisi olemaan kovinkaan suuri. Se mikä oli sitten lopulta lopputulos, aiheuttaa tänä päivänä lähinnä itsellenikin suurta ihmetyksen aihetta. Kun jopa edustusjoukkueen sisältä kommentoitiin kirjoituksia, jotain omassa mittakaavassaan suurta oli tapahtunut.

Sain käydä monta keskustelua pelaajien kanssa, mutta yksi mieleenpainuvimmista oli Suomen Cupin voittohuumassa Kouvolan Vaakunassa Tuomas Haapalan kanssa. Vaikka monen ensimmäinen mielikuva on todennäköisesti viinanhuuruinen ”äijä on hyvä äijä-lässytys” totuus on jotain ihan muuta. Se oli kohtaaminen yhden hienoimman ihmisen ja pelaajan kanssa. ”Temeen” on jäänyt erittäin lämpimät välit näin monen vuoden jälkeenkin.

Yksi mielenkiintoisin muisto kirjoituksiin liittyen löytyy vuodelta 2005. MyPa pelasi Saviniemessä HJK:ta vastaan ja ottelu päättyi tasan. Joukkueen parhaimpiin pelaajiin lukeutunut Adriano vaihdettiin kentältä pois ja kovan pettymyksen keskellä annoin ottelun jälkeen MyPa:n valmennusjohdon kuulla kunniansa. Jutun julkaisusta oli tuskin ehtinyt kulua kymmentäkään minuuttia, kun puhelimeeni tuli tekstiviesti; ”Tiedoksesi, Adi vaihdettiin kentältä rintapistoksen takia. T:Ilkka M” Tekstiviestin takana todellakin oli päävalmentaja Ilkka Mäkelä. Asiaa oli käsitelty ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa, mutta se oli jäänyt itseltäni kuulematta. Vastasin toki ”Ilille” pahoitellen ja lopulta paiskattiin kättä myös kasvotusten.

Sen kauden päätös olikin sitten satumainen. Kovin juttu lienee kun pelaajat raahasivat allekirjoittaneen ”mestaruussuihkuun.” Tuomo Könöstä ja Eetu Muinosta oli turha vastustella. Janne Korhonen hoiti todennäköisesti omasta mielestään parhaan osuuden.

Päävalmentajan kanssa ehdin olla tekemisissä myös jälkeenpäin ja tällä kertaa puhelimen välityksellä. Eräänä arkipäivänä puhelin soi ja soittajaksi paljastui ”Ili” Mäkelä. MyPan joukkueen rakentaminen kaudeksi 2006 oli herättänyt runsasta keskustelua ja nyt Mäkelä oli halunnut purkaa tuntonsa edes yhdelle faneista. Sitä en vielä tänä päivänäkään ole ymmärtänyt, miksi se olin juuri minä. Puhelu kesti valehtelematta yli tunnin. Lopuksi päävalmentaja halusi vielä paljastaa sopimusuutisen. Tero Karhun päätöstä oli odotettu kuumeisesti. ”Haluan kertoa sinulle, että Tero Karhu pelaa meillä tällä kaudella. Jos haluat olla nokkela, voit hieman vihjaista asiasta mutta älä paljasta liikaa.” Päätin lopulta etten halua olla nokkela ja Karhun sopimus julkaistiin asiaan kuuluvalla tavalla.

Kausi 2006 oli pelillisesti vaikea. Kannattajat arvostelivat jopa silloista apuvalmentaja Mika Laurikaista kovin sanoin. Kapteeni Tero Taipale lähetti allekirjoittaneelle sähköpostia; ”Älkää perkele arvostelko ihmistä, joka ei ole syyllinen mihinkään. Mikalla on koko joukkueen arvostus ja tuki takanaan.” Tiesin kyllä itse mikä tilanne oli, mutta asettumalla yksin poikkiteloin muita kannattajia vastaan oli pelottava ajatus. ”Tepin” kanssa keskustelu johti lopulta molemminpuoleiseen yhteisymmärrykseen, jos nyt mitään välirikkoa koskaan olikaan. Tero Taipaleen ja allekirjoittaneen lämpimät välit ovat varmasti kaikkien tiedossa.

Ilkka Mäkelä erosi lopulta kesken kauden 2007. Itselleni viimeinen niitti oli fanien esittämät erovaatimukset Mäkelälle vierasottelussa HJK:ta vastaan jonka MyPa hävisi rumasti. Kuuntelin korvat punaisina Seppo Mäkisen saarnaa siitä, miten fanien tulee käyttäytyä vaikka en ollut itse edes paikalla. Kokemuksien kirjaan menee toki tämäkin.

Lopulta oma jaksaminenkin loppui. Jatkuvasta esillä olemisesta tuli lopulta taakka josta oli päästävä eroon. Se ei ollut ihan helppoa, kun niin moni oli nykimässä hihasta. Ei rakkaus seuraa kohtaan minnekään kadonnut vaikka kentällä ei niin hyvin kulkenutkaan. Vetäytyminen fanien keskuudesta oli lopulta helpotus ja omien sivujen hetkellinen ”alasajo” olivat näin jälkeenpäin hyviä ratkaisuja. Yritin muutamaan kertaan palata fanikatsomoon, mutta siitä ei kertakaikkiaan tullut mitään. Oli parempi siirtyä talkootyön pariin.

Oikeastaan vasta Toni Korkeakunnaksen valmentajakausilla sitä pääsi itsensä kanssa jälleen sinuiksi. Löytyi se paljon puhuttu kultainen keskitie. Kotipeleissä tilastomiehen rooliin siirtyminen auttoi ymmärtämään yhä paremmin sen, ettei aina tarvitse olla äänessä ja ihmiset ympärillä pysyvät silti. Kirjoittelutkin saivat taas uutta tuulta siipiensä alle.

Konkurssin myötä ”vanha minä” nosti jälleen päätään esiin kun joka paikassa piti olla kertomassa tuntojaan. Toisaalta se oli taas paras mahdollinen tapa tehdä surutyötä ison asian menetyksen jälkeen. Toisaalta pahimman yli auttoi myös Purhan, jonka riveissä kentän puolella sain pelata urani parhaan futiskauden kaudella 2015.

On tämä kaikki tehnyt jonkinlaisen palveluksenkin. Kesällä 2016 MyPan nykyinen puheenjohtaja Pekka Kolehmainen istahti Inkeroisten urheilukentän katsomossa viereeni. MyPan paluu oli silloin viritteillä ja Pekka tuli kysymään kiinnostaisiko tiedottajan pesti. Ihan ensimmäinen ajatus oli että; Nyt tuo ukko kyselee hulluja. Lupasin kuitenkin harkita asiaa ja otin lopulta pestin vastaan.

Blogikirjoittelun pohjalta tiedottajaksi hyppääminen on ollut yksi unelmien täyttymys. Kun kaikki huipentui MyPan sarjanousuun, mitään muuta ei voi toivoa. Paljon olisi asioita voinut tehdä paremminkin, mutta itse olen pyrkinyt ottamaan huomioon pohjat joista tähän on lähdetty.

Tulevaisuudesta tiedottajana on vaikea sanoa mitään, mutta erään fanin tarina jatkuu kuitenkin. Ainakin jollain tavalla…

 

 

 

 

 

Vieraskynä: Lalli Väänänen

Sain kunniatehtäväkseni kirjoittaa legendaariselle SukePeten Löylyhuoneelle vieraskynän, enkä osannut sanoa ei. Henkilökohtainen urheiluraamattuni, elämänmakuisimpia urheilutarinoita tarjoava Löylyhuone on ollut lempilukemistoani jo sen verran pitkään, että osaan jo tulkita komean alasarjamaalivahdin sielunmaisemaa Eppu Normaalin tahdissa. Kyseinen blogi iski lujan kipinän kirjoittamiseen yleensä, joten en edes häpeä laskea blogin tasoa omalla vieraskynä-panoksellani.

Alasarjamaalivahdin sielunmaisemasta on helppo hypätä kuvaukseen alasarjapalloilun ihanuudesta topparina toilailevan jyyrän näkökulmasta, sillä kausi on jälleen kerran loppumassa kohtalaisen iloisten onnistumisten sekä Ilmestyskirjamaisen karmaisevien pettymysten myötä. Olen perehtynyt viimeiset kaksi vuotta askeettisen asumisen sekä opiskelijakeittiön hienouksiin, joten osaankin laatia kauden viimeisiin peleihin reseptin varsin helposti: kahta eri teippiä – toinen kenkiin ja toinen jalkoihin, ”myttymäiset” mittasuhteet saava – pahoittelen sisäpiirivitsiä – määrä linimenttiä, ämpärillinen särkylääkkeitä sekä rutkasti taipumusta masokismiin. Ei tässä parempaakaan tekemistä vapaailtana, Salkkarit tosin jäävät nyt välistä.

Luojan kiitos kausi loppuu!

Kuitenkin, vuodesta toiseen paluu pelikentille tapahtuu samalla lapsenomaisella innolla ja suurin odotuksin. Sitten napsahtaa takareisi tai nilkka vetää ympäri 970 astetta. Kiroillaan loppuvuosi. Mikä helvetti tässä vuodesta toiseen innostaa?

Täyteen tulee seitsemän vuotta alasarjajyränä, josta on mieleen jäänyt ihan järjetön määrä erilaisia tapahtumia. Muistan hyökkääjän, jota vedettiin kintuille niin paljon kuin lähti sillä seurauksella että hän kuperkeikan jälkeen jatkoi matkaa ja teki maalin. Muistan pelikaverin nokka poskella saamassa lisäpalautetta ”mulkkuudestaan” Kouvolassa, pelikaverin joka vasempana pakkina vipelsi oikealla laidalla kohti kulmalippua, pelikaverin joka pamautti puolesta kentästä maalin ja satoja, tuhansia ellei enemmänkin erilaisia tapahtumia kentällä. Kotipuolessa muistetaan taatusti toisen käden tietona jokainen ”ihan helvetin hieno taitomaali”, joista saa muuten kuulla pitkään, tosin eipä niitä ihan hirveän montaa olekaan. Kentän ulkopuolisia tapahtumia nyt ei kehtaa ihan hirveästi edes mainostaa, mutta niitäkin on ehkä jäänyt jokunen muistikuviin alkaen Dannyn laulamisesta Silja Linen karaokessa, mennen ensimmäisen iskun ottavan topparin kautta aina kokeneemman pelimiehen antamiin jopa pelottavan todentuntuisiin elämänohjeisiin.

Lyödään tämän päälle vielä kliseiset nurtsin tuoksut, paskat läpät joukkuekavereiden kesken ja se universaali jalkapallon käsite, joka yhdistää Sippolan San Sirolla Vonteeni-turnauksessa tappotaklauksia tekevät oman elämänsä marcomaterazzit sekä joka neljäs vuosi MM-kisoissa kohtaavat maailman absoluuttiset huiput, niin eipä ole enää ihmekään ettei tätä osaa, saati halua, vaihtaa mihinkään.

Luojan kiitos tulee taas uusi kausi!

Lalli Väänänen

Kirjoittaja on oman elämänsä jalkapallojournalisti sekä Kymenlaakson Paul McShane. Urakehitys on ollut tasaista: Juniorivuodet MyPassa johtivat vyölle kertyviin satoihin miesten otteluihin Purhassa, kun taas MyPan edustusjoukkueen tiedottajan pesti vaihtui Purhan Facebook-sivuille kirjoitettuihin mukahauskoihin otteluennakoihin sekä –raportteihin.

Lapista löytyy rauha alasarjafutaajallekin

Olen käynyt monena syksynä Lapissa. Pari kertaa talvellakin, mutta syksy on tuntunut enimmäkseen siltä omimmalta jutulta. Futiskaudesta pari viimeistä peliä on saattanut jäädä perinteisen reissun takia väliin, mutta iän karttuessa se ei ole aiheuttanut suurtakaan vahinkoa, päinvastoin.

Matka kotoa pohjoiseen on pitkä, mutta jokaisen kilometrin arvoinen. Lapissa kaikki on toisin. Päällimmäisenä tulevat rauha ja hiljaisuus. Kiireen rajan pohjoispuoli ei ole lainkaan liioiteltua. Se on sana joka unohtuu välittömästi. Kun pysähdyt ensimmäisen tunturipuron ääreen, sielu saa välittömästi rauhan ja kun kiipeät tunturin huipulle, futiskauden aikana syntyneet henkiset haavat parantuvat kertaheitolla.

 

 

 

 

 

 

Ihmiset pohjoisessa ovat täysin erilaisia, mutta hyvällä tavalla. Palvelualttiudesta moni etelässä vetelehtivä saisi ottaa mallia. Sitä ei voi ymmärtääkään kuinka kovan työn takana elanto on pohjoisessa asuvalle. Avaat sitten ovet missään vaan, edessä on aina ystävälliset ja auttavaiset kasvot. Vaikuttan luonnon lisäksi, ihmiset ovat yksi hyvä syy miksi Lappiin haluaa aina palata.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänä vuonna sain myös kokea jotain uutta. Bussiretki Norjan puolelle ja Jäämeren rannalle menee heittämällä elämän top-5 kokemuksiin. On aivan käsittämätöntä kuinka Suomen ja Norjan rajan ylittäessä maisema muuttuu. Norjan jylhien tunturien välissä kulkeva kapea tie saa huokaamaan syvään. Missä muualla on näin hienoa?

Neidenin kuohuva koski on jotain käsittämöntä. Kosken pauhu peittää alleen kaiken turhan. Keskustelut on jätettävä tuonnemmaksi. Jos tässä kohtaa et pysty nauttimaan hetkestä, olet väärässä paikassa. Kuva ei kerro totuudesta kuin osan, se mitä näet ja koet juuri siinä hetkessä on parasta.

 

 

 

 

 

 

Lopulta bussin ikkunasta avautuu näkymä sinisenä hohtavalle Jäämerelle. Vaikuttunut on varsin mieto sana kuvaamaan niitä tuntoja joita kehossa virtaa. Edessä oli maisemia, joissa viikko jos toinenkin vierähtäisi huomaamatta.

 

 

 

 

 

 

Pysähdys pienessä Pykeijan kylässä on varsin vaikuttava. Pienistä ja tiheään rakennetuista taloista tulee väistämättä mieleen smurffikylä. Talojen välissä kulkee kapea, suomalaista kevyenliikenteen väylää muistuttava tie. Yksi auto kerrallaan mahtuu kulkemaan, vastaantulijan on väistettävä.

Kylän ainoaa teollisuutta on kuningasraputehdas, josta rapuja toimitetaan ympäri maailmaa. Pykeijassa pärjää suomella, sillä se on Norjassa niin sanottu ”suomalaiskylä”. Eräs kylän vanhempi rouva olikin varsin innoissaan kun paikalla oli bussilastillinen suomalaisia. Juttua riitti huonosta ja sateisesta kesästä sekä tietoiskua kylän historiasta kiinnostuneille suomalaisille.

 

 

 

 

 

Löytyi jälleen yksi hyvä syy miksi haluan palata Lapin rauhaan. Futiksen kannalta tuntureiden kupeesta löytyy aina enemmän vastauksia kuin kysymyksiä. Sieltä alasarjafutaajakin voi löytää itselleen rauhan.

Näiden reissujen jälkeen voin taas olla varma, että kun joukkue kerääntyy rinkiin ja kolmeen laskemisen jälkeen huudetaan PURHA, allekirjoittanut on taas valmis tekemään kaikkensa.