Vieraskynä: Lalli Väänänen

Sain kunniatehtäväkseni kirjoittaa legendaariselle SukePeten Löylyhuoneelle vieraskynän, enkä osannut sanoa ei. Henkilökohtainen urheiluraamattuni, elämänmakuisimpia urheilutarinoita tarjoava Löylyhuone on ollut lempilukemistoani jo sen verran pitkään, että osaan jo tulkita komean alasarjamaalivahdin sielunmaisemaa Eppu Normaalin tahdissa. Kyseinen blogi iski lujan kipinän kirjoittamiseen yleensä, joten en edes häpeä laskea blogin tasoa omalla vieraskynä-panoksellani.

Alasarjamaalivahdin sielunmaisemasta on helppo hypätä kuvaukseen alasarjapalloilun ihanuudesta topparina toilailevan jyyrän näkökulmasta, sillä kausi on jälleen kerran loppumassa kohtalaisen iloisten onnistumisten sekä Ilmestyskirjamaisen karmaisevien pettymysten myötä. Olen perehtynyt viimeiset kaksi vuotta askeettisen asumisen sekä opiskelijakeittiön hienouksiin, joten osaankin laatia kauden viimeisiin peleihin reseptin varsin helposti: kahta eri teippiä – toinen kenkiin ja toinen jalkoihin, ”myttymäiset” mittasuhteet saava – pahoittelen sisäpiirivitsiä – määrä linimenttiä, ämpärillinen särkylääkkeitä sekä rutkasti taipumusta masokismiin. Ei tässä parempaakaan tekemistä vapaailtana, Salkkarit tosin jäävät nyt välistä.

Luojan kiitos kausi loppuu!

Kuitenkin, vuodesta toiseen paluu pelikentille tapahtuu samalla lapsenomaisella innolla ja suurin odotuksin. Sitten napsahtaa takareisi tai nilkka vetää ympäri 970 astetta. Kiroillaan loppuvuosi. Mikä helvetti tässä vuodesta toiseen innostaa?

Täyteen tulee seitsemän vuotta alasarjajyränä, josta on mieleen jäänyt ihan järjetön määrä erilaisia tapahtumia. Muistan hyökkääjän, jota vedettiin kintuille niin paljon kuin lähti sillä seurauksella että hän kuperkeikan jälkeen jatkoi matkaa ja teki maalin. Muistan pelikaverin nokka poskella saamassa lisäpalautetta ”mulkkuudestaan” Kouvolassa, pelikaverin joka vasempana pakkina vipelsi oikealla laidalla kohti kulmalippua, pelikaverin joka pamautti puolesta kentästä maalin ja satoja, tuhansia ellei enemmänkin erilaisia tapahtumia kentällä. Kotipuolessa muistetaan taatusti toisen käden tietona jokainen ”ihan helvetin hieno taitomaali”, joista saa muuten kuulla pitkään, tosin eipä niitä ihan hirveän montaa olekaan. Kentän ulkopuolisia tapahtumia nyt ei kehtaa ihan hirveästi edes mainostaa, mutta niitäkin on ehkä jäänyt jokunen muistikuviin alkaen Dannyn laulamisesta Silja Linen karaokessa, mennen ensimmäisen iskun ottavan topparin kautta aina kokeneemman pelimiehen antamiin jopa pelottavan todentuntuisiin elämänohjeisiin.

Lyödään tämän päälle vielä kliseiset nurtsin tuoksut, paskat läpät joukkuekavereiden kesken ja se universaali jalkapallon käsite, joka yhdistää Sippolan San Sirolla Vonteeni-turnauksessa tappotaklauksia tekevät oman elämänsä marcomaterazzit sekä joka neljäs vuosi MM-kisoissa kohtaavat maailman absoluuttiset huiput, niin eipä ole enää ihmekään ettei tätä osaa, saati halua, vaihtaa mihinkään.

Luojan kiitos tulee taas uusi kausi!

Lalli Väänänen

Kirjoittaja on oman elämänsä jalkapallojournalisti sekä Kymenlaakson Paul McShane. Urakehitys on ollut tasaista: Juniorivuodet MyPassa johtivat vyölle kertyviin satoihin miesten otteluihin Purhassa, kun taas MyPan edustusjoukkueen tiedottajan pesti vaihtui Purhan Facebook-sivuille kirjoitettuihin mukahauskoihin otteluennakoihin sekä –raportteihin.

Lapista löytyy rauha alasarjafutaajallekin

Olen käynyt monena syksynä Lapissa. Pari kertaa talvellakin, mutta syksy on tuntunut enimmäkseen siltä omimmalta jutulta. Futiskaudesta pari viimeistä peliä on saattanut jäädä perinteisen reissun takia väliin, mutta iän karttuessa se ei ole aiheuttanut suurtakaan vahinkoa, päinvastoin.

Matka kotoa pohjoiseen on pitkä, mutta jokaisen kilometrin arvoinen. Lapissa kaikki on toisin. Päällimmäisenä tulevat rauha ja hiljaisuus. Kiireen rajan pohjoispuoli ei ole lainkaan liioiteltua. Se on sana joka unohtuu välittömästi. Kun pysähdyt ensimmäisen tunturipuron ääreen, sielu saa välittömästi rauhan ja kun kiipeät tunturin huipulle, futiskauden aikana syntyneet henkiset haavat parantuvat kertaheitolla.

 

 

 

 

 

 

Ihmiset pohjoisessa ovat täysin erilaisia, mutta hyvällä tavalla. Palvelualttiudesta moni etelässä vetelehtivä saisi ottaa mallia. Sitä ei voi ymmärtääkään kuinka kovan työn takana elanto on pohjoisessa asuvalle. Avaat sitten ovet missään vaan, edessä on aina ystävälliset ja auttavaiset kasvot. Vaikuttan luonnon lisäksi, ihmiset ovat yksi hyvä syy miksi Lappiin haluaa aina palata.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänä vuonna sain myös kokea jotain uutta. Bussiretki Norjan puolelle ja Jäämeren rannalle menee heittämällä elämän top-5 kokemuksiin. On aivan käsittämätöntä kuinka Suomen ja Norjan rajan ylittäessä maisema muuttuu. Norjan jylhien tunturien välissä kulkeva kapea tie saa huokaamaan syvään. Missä muualla on näin hienoa?

Neidenin kuohuva koski on jotain käsittämöntä. Kosken pauhu peittää alleen kaiken turhan. Keskustelut on jätettävä tuonnemmaksi. Jos tässä kohtaa et pysty nauttimaan hetkestä, olet väärässä paikassa. Kuva ei kerro totuudesta kuin osan, se mitä näet ja koet juuri siinä hetkessä on parasta.

 

 

 

 

 

 

Lopulta bussin ikkunasta avautuu näkymä sinisenä hohtavalle Jäämerelle. Vaikuttunut on varsin mieto sana kuvaamaan niitä tuntoja joita kehossa virtaa. Edessä oli maisemia, joissa viikko jos toinenkin vierähtäisi huomaamatta.

 

 

 

 

 

 

Pysähdys pienessä Pykeijan kylässä on varsin vaikuttava. Pienistä ja tiheään rakennetuista taloista tulee väistämättä mieleen smurffikylä. Talojen välissä kulkee kapea, suomalaista kevyenliikenteen väylää muistuttava tie. Yksi auto kerrallaan mahtuu kulkemaan, vastaantulijan on väistettävä.

Kylän ainoaa teollisuutta on kuningasraputehdas, josta rapuja toimitetaan ympäri maailmaa. Pykeijassa pärjää suomella, sillä se on Norjassa niin sanottu ”suomalaiskylä”. Eräs kylän vanhempi rouva olikin varsin innoissaan kun paikalla oli bussilastillinen suomalaisia. Juttua riitti huonosta ja sateisesta kesästä sekä tietoiskua kylän historiasta kiinnostuneille suomalaisille.

 

 

 

 

 

Löytyi jälleen yksi hyvä syy miksi haluan palata Lapin rauhaan. Futiksen kannalta tuntureiden kupeesta löytyy aina enemmän vastauksia kuin kysymyksiä. Sieltä alasarjafutaajakin voi löytää itselleen rauhan.

Näiden reissujen jälkeen voin taas olla varma, että kun joukkue kerääntyy rinkiin ja kolmeen laskemisen jälkeen huudetaan PURHA, allekirjoittanut on taas valmis tekemään kaikkensa.

Yksi kausi vielä jos löytyy joukkue

Niinhän siinä sitten kävi, että kausi pelien osalta katkesi ennen aikojaan. Purhan julkaistessa talvisaikaan Vitosen tason joukkueen tyylille varsin mahtipontisen jatkosopimusuutisen allekirjoittaneesta, tuli asetettua  yhdeksi tavoitteeksi ehjä kausi ilman loukkaantumisia. Haaveeksi jäi.

Syyskierros jää torsoksi, sillä sen ensimmäisessä ottelussa reiteen osunut vastustajan nappulakenkä teki turhan kovaa jälkeä ja jalan toipuminen on edennyt hyvin hitaasti. Alasarjafutaajan arkeen kuuluvat työt ja matkailukaan eivät juuri nyt häiritse futiksen peluuta.

Loukkaantumiset on ikävä lisä tätä urheilulajia, pelasit sitten Veikkausliigassa tai Vitosessa. Omalla kohdalla kaksi viimeisintä kautta ovat olleet varsin rikkonaisia. Poissaolot peleistä ja harjoituksista ovat omalla kohdalla tehneet varsin ison aukon itseluottamukseen. Omaan tekemiseen tulee itseluottamuksen puuttuessa suhtauduttua turhankin kriittisesti. Samalla sitä tuntee pettävänsä joukkueen kun pelata ei pysty.

Itseluottamus palautuu harjoittelun kautta. Sitä en tänä kesänä päässyt maalivahdin näkökulmasta katsottuna toteuttamaan tarpeeksi laadukkaasti ja nyt ei puhuta joukkueharjoituksista. Se tässä futiskesässä jäi eniten harmittamaan.

Jotta kaikki ei menisi pelkäksi itkuvirreksi, on tässä kaudessa ollut paljon hyvääkin. Joukkue on pärjännyt varsin mainiosti ja se on tärkeintä. Kauden alussa tavoitteeksi asetettiin lohkon kärkisijat ja loppua kohti mentäessä tilanne näyttää äärimmäisen hyvältä. Joukkueessa vallitseva mahtava henki on edesauttanut paljon asioita. Siitä täytyy olla ylpeä, että on saanut olla tälläisessä yhteisössä mukana. Jos ollaan kaaduttu ollaan tehty sekin yhdessä ja porukassa myös noustu ylös.

Omalta osaltani loppukausi menee enemmän ja vähemmän joukkueen hengenluojana. Kauden viimeinen saunailta ja päätösristeily eivät lienee vaadi enää nappulakenkien jalkaan laittamista ja pallojen torjumista, joten osallistuminen niihin ei ole vaarassa.

Ajatukset futiksen suhteen ovat tällä hetkellä sellaiset, että ensi kaudella vielä jossain pelattaisiin. Fysikkapuolen parantamiseksi on löytynyt hyvä harjoitusmuoto, jonka avulla jonkinlainen valmistautuminen kauteen 2018 on jo aloitettu. Voi kuulostaa ammattimaiselta, mutta fyysinen puoli on romahtanut niin pahoin, että jotain on pakko tehdä.

Siispä yksi vuosi vielä, one more year ja mitä näitä nyt oli. Edellyttäen tietenkin sitä, että jollakin joukkueella on vielä tälläiselle maalivahdille käyttöä…

 

 

 

MyPa-perheen juhla-päivä täynnä upeita muistoja


Ajellessani lauantaina kohti Saviniemeä ilmassa oli jotenkin erityisen paljon positiiviisuutta. Stadionin liepeillä tunnelma hienosta päivästä vain vahvistui. MyPa juhli 70-vuotista taivaltaan ja se näkyi ihmisten olemuksessa ja ihan kaikessa.

Ruutiukkojen juhlapeli aloitti päivän. Se peli oikeastaan kiteytyi itselleni yhteen ja ainoaan laukaukseen. Kun Jaakko ”James” Toikander laukoi rangaistuspotkun maaliin, siinä oli jotakin symboliikkaa sille, mitä MyPa tänä päivänä on. Vahva ja periksiantamaton seura. Kun ”James” joskus MyPa-talolla meille silloisille junioreille esiteltiin, ei sitä silloin tajunnut kuinka suuresta mypalaisesta on kyse. Viimeistään nyt sen kuitenkin tajusi, että pallon takana seisoi iso palanen MyPan historiasta.

Omat vahvat muistoni sijoittuivat kuitenkin vahvasti päivän toiseen otteluun. Heikki ”Hessu” Pulkkisen kokoaman legendajoukkueen marssiessa kentälle muistot heräsivät välittömästi. Janne Korhonen, Ville Iiskola, Toni Huttunen, Saku Puhakainen, Tero Taipale, Jukka Lindström, Mauri Keskitalo, Tuomas Aho, Niki Helenius ja monta muuta nimeä, joiden kirjoittaminen tässäkin hetkessä tuo kylmät väreet.

Ne kylmät väreet kulki kehossa läpi tuon ottelun. Äijistä näki, että lekkeriksi ei ole lyöty peliuran jälkeenkään. Vaikka niin tosissaan ei välttämättä pelattukaan, tietynlainen voitontahto noissa pelaajissa edelleen näkyi. Jukka Lindström dominoi pääpalloissa tapaan johon on totuttu. Tuomas Ahosta huokui tuttu rauhallisuus ja johtajuus. Toni Huttusen ja Saku Puhakaisen kemia ei ollut kadonnut. Tero Taipaleenkin jalka liikkui kevyen näköisesti ja Niki Heleniuksen taiturimainen pallonkäsittely toi kaikki hyvät muistot takaisin. Maalivahdit Janne Korhonen sekä Ville Iiskola pitivät kimpassa vastustajan nollilla. Sekin on tullut näiden vuosien aikana tutuksi.

Puoliajalla käytettiin yleisön mieliksi hienoa pelisilmää. Ville Oksanen ja Mauri Keskitalo vaihtoivat puolia. ”Mane” teki tottakai maalin ja koko jutun ydin oli omalta osaltani siinä. ”Manen” maalit ovat vuosien takaa juuri se yksi iso asia, miksi Saviniemi on vetänyt puoleensa. Suurin idoli ja yksi suurista Saviniemen sankareista teki maalin vielä kerran punavalkoisessa paidassa.

Ottelu päättyi ja pelaajat tekivät kentällä kunniakierroksen. Yleisö osasi arvostaa legendoja heidän arvolleen sopivalla tavalla. Upeat pelaajat saivat vielä kerran ottaa yleisön omakseen ja sen legendat toden totta ansaitsivat.

Kun juhlapäivän ottelut kruunautuivat vielä Kolmosen ottelun voittoon ja Jupe Rämän hattutempuun, päivä oli täydellinen. Legendat ja yksi Saviniemen uusista sankareista olivat tehtävänsä tehneet. Koko MyPa-perhe sai päivältä sen mitä se varmasti halusi.

Juhlat jatkuivat MyPa-talolla. Muisteltiin vanhoja, spekuloitiin tulevia ja paiskattiin kättä vanhojen tuttujen kanssa. Kohtaaminen mestarivalmentaja Ilkka Mäkelän kanssa oli mieleenpainuva ja paljolti siksikin, että ”Ili” ei ollut unohtanut. ”Vieläkös jaksat olla aktiivinen kirjoitushommien kanssa?” Vastaukseni roolin hienoisesta muuttumisesta nosti hymyn Mäkelän kasvoille. ”Hieno juttu, oli kiva nähdä.”

Maalivahti Janne Korhosen kanssa käytiin perinteinen suomalainen kuulumisten vaihto. Molempien vastaus; ”Hyvin menee kiitos!” menisi vastauksena milloin tahansa suomalaisen jurouden loputtomaan arkistoon, mutta tähän ”keskusteluun” sisältyi niin paljon arvostusta omalta osaltani, että ei siihen juuri muuta tarvita.

Välikäden kautta sain terveiset myös mestarijoukkueen kapteenilta Tuomas ”Teme” Haapalalta, joka ei valitettavasti paikalle päässyt. Haapalan terveiset kuitenkin kolahtivat, koska ne sanat mitä ”Teme” oli minusta käyttänyt olivat jotain sellaista, mitä en yhdeltäkään pelaajalta koskaan uskonut kuulevani.

Huutokauppaan en ole osalllistunut muuten kuin sivusta seuraajana, mutta ottelun jälkeisen huutokaupan jatkuminen MyPa-talolla sai asiat uuteen perspektiiviin kun Ville Iiskolan paita tuli huudettavaksi. Once in a lifetime-tilaisuus oli pakko yrittää käyttää hyväksi ja se toi lopulta parhaan mahdollisen lopputuloksen. Rahasumma paidasta on lopulta suhteessa pieni verrattuna siihen, miten Jaalan suuri mies on itseäni kohdellut. Ville on antanut kentällä aina kaikkensa MyPan puolesta ja auttoi kaksi vuotta sitten suuresti, kun hain oman futisurani maksimisuoritusta. Paitaa luovuttaessaan Ville lausui sanat; ”No tämä meni ihan oikeaan osoitteeseen.” Voin olla varma, että ne sanat tulivat suoraan sydämestä. Kyseessä on huippuveskari sekä äärimmäisen hieno herrasmies kentän ulkopuolella.

Aika MyPa-talolla vierähti nopeasti. Se fiilis mikä oli koko ajan aistittavissa, ei voi koskaan unohtua. MyPa-perhe oli jälleen näyttänyt sen, mihin se parhaimmillaan pystyy.

Illan päätteeksi sain vielä kuulla sanoja joita pitää miettiä hetken jos toisenkin. Liigavuosina MyPan media officerina toimineen Toni Hannulan sanat on sellaisia joita ei ihan joka päivä kuule; ”Olet omalla tavallasi suuri mies tässä yhteisössä ja äijällä on todella suuri sydän. Kiitos että olet”

Juuri tällä hetkellä toivon vain, että minua pidettäisiin edes jollakin asteikolla MyPan miehenä. Toista seuraa joka pystyisi tarjoamaan edes lähellekään samanlaisia hetkiä ei ole eikä tule.

Kiitos MyPa ja paljon onnea!

 

 

 

 

”Korpela kentän kuningas”

Kouvolan Sanomat uutisoi kyseisellä otsikolla kaudella 2015, kun Purha oli kaatanut FC Peltirummun paikallisottelussa lukemin 2-1 Inkeroisten urheilukentällä. Se otsikko piti enemmän kuin paikkansa. Se oli peli, jossa nähtiin tukku huipputorjuntoja.

Ensimmäinen kohtaamiseni Miika Korpelan kanssa tapahtui juuri tuon kauden alla, kun Purha pelasi harjoitusottelun Susia vastaan. Purha viritteli yhteistyötä KJP:n A-junioreiden kanssa ja Korpela oli yksi niistä pelaajista joka tuli vahvistamaan kapeaa pelaajarinkiä.

Täysi-ikäisyyden portteja tuolloin kolkutellut maalivahti oli ensivaikutelmaltaan hieman hiljaisen oloinen, mutta Miikasta näki, että nuori mies tiesi kuitenkin mitä teki. Raamikas kaveri teki vaikutuksen ensimmäisessä treenipelissään.

Kauden edetessä yhä paremmin tutuksi tulleesta Miikasta tuli ehdottomasti yksi parhaista treenikavereista joka omalle kohdalle on sattunut. Ajatukset osuivat hyvin yksiin ja huumoriakin irtosi paikan tullen sopivasti. Joukkueen valmennus ilmoitti heti, että Korpela on selvä ykkösvalinta aina kun pääsee paikalle. Monelle maalivahdille se voisi olla kova paikka, mutta itse näin tilanteessa enemmän mahdollisuuksia. Tilanne jossa sarjataso oli omalla kohdallakin täysin uusi, nuoren kaverin pönkittäminen eteenpäin oli huomattavasti järkevämpää kuin selän takana kyräily.

Tuo kyseinen paikallisderby osoitti, kuinka kovasta kaverista on kyse. Korpelan huippupeli on piirtynyt niin pysyvästi verkkokalvoille, että sen muisteleminen tuo aina hyvän fiiliksen. Muistan kuinka omat kehut Miikalle saivat maalivahtivalmentaja Ville Lehtisen ihmettelemään, kuinka harvinaista on, että joukkueen toinen maalivahti pystyy iloitsemaan toisen onnistumisesta. Minulle se oli luonnollista. Vanha klisee joukkuepelistä ja joukkueen edusta on itselleni ollut tärkeä juttu.

Yksi kamalimmista tilanteista oli kauden toinen paikallisderby Lehtomäessä. Purha johti derbyä, mutta Rumpu nousi lopulta takaa ohi. Ratkaiseva maali oli perin kummallinen pomppu, joka vielä auringon sopivasti häikäistessä yllätti Miikan. Nuoressa veskarissa näkyi jatkossa pieni hermostuneisuus ja valmennusjohto käski minut valmistautumaan kentälle menoon. Vaihtoa ei kaikeksi onneksi koskaan tapahtunut, sillä se olisi saattanut lopullisesti musertaa nuoren maalivahdin maailman. Muistan olleeni pari päivää tuon jälkeen todella vihainen, mutta valmennukselle ei voinut hanttiinkaan pistää.

Nyt pari vuotta tapahtuneesta, koko tilanne on tainnut toimia osana maalivahdin kasvutarinaa. MYPAn uuden tulemisen myötä joukkueen maalilla seisoo kova tekijä. Pituutta Miikan ei tarvitse enää kasvaa. Oma huomioni on kohdistunut lähinnä siihen, kuinka jätkä on kasvanut henkisesti kymmeniä senttejä. Korpelasta on kasvanut yksi Kolmosen parhaista maalivahdeista, eikä tässä asiassa tarvitse edes vetää kotiinpäin.

MYPAn maalilla pelaa luotettava ja vakuuttava kaveri (Kuva: Mia Kujala)

MYPA voitti lauantain paikallisderbyssä ja kärkiottelussa Peltirummun. Ottelu olisi voinut saada täysin erilaisen käänteen jos Rumpu olisi ensimmäisen puoliajan lopussa tehnyt läpiajostaan maalin. Korpela näytti suuruutensa ja otti yhden kauden tärkeimmistä torjunnoistaan. Eikä se ole ollut tämän kauden ainoa gamesaver. Niitä on jo nähty ja lisää on tulossa. Jos MYPAn puolustuksesta pääsee läpi, siihen voi huoletta luottaa että Miika Korpela hoitaa loput.

Korpelan hieno työ tuo toivottavasti tulevaisuudessa mahdollisuuden kokeilla rajojaan myös korkeammalla sarjatasolla. Kaikki edellytykset sillekin on olemassa. Sitä ennen MYPA kuitenkin tarvitsee vielä moneen kertaan maalivahtiaan.

Itse olen kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä yhteistyötä huippumiehen kanssa. Hyviä oppeja voi saada nuoremmaltakin kaverilta.

 

 

 

 

 

 

Pyry Soiri rakentaa maltilla matkaa menestykseen

MyPaa Veikkausliigassa kausilla 2012-2014 edustanut Pyry Soiri otti uuden askeleen urallaan ja lähti kokeilemaan siipiään ulkomaan kentille. Maa on Valko-Venäjä ja seura Shakter Soligorsk. Futiksessa arkii pyörii perusrutiineilla. Kentän ulkopuolella tilanne on vähän toisenlainen, mutta Pyry on ottanut matkaansa positiivisen mielen ja halun oppia.

-Ihan hyvää kuuluu! Arki on aika samanlaista, treenit tai kahdet päivässä ja loppupäivä valmistautumista seuraavaan! Ympäristö on erilainen, eikä asuinpaikassani suurinosa osaa englantia. Onneksi käytössä on tulkki ja saan apua muilta yleisissä asioissa! Opettelen parhaillaan venäjää ja vähän on jo ehtinyt tarttuakin.

Ennen Valko-Venäjälle siirtymistään Soiria huhuiltiin jopa Suomen ykkösseura HJK:n riveihin. Pyry suostuu lyhyesti paljastamaan, että kiinnostus oli ihan konkrettistakin eikä pelkkiä lehtien keksimiä tarinoita.

-Kiinnostusta kyllä oli, mikä on aina hyvä asia.

Shakter Soligorskin kiinnostus heräsi, kun Soiri pelasi vahvan kauden Vaasassa. Seuravalinta on varmasti monesta suomalaisesta näkökannasta melko eksoottinenkin mutta kun puhutaan Pyry Soirin taustoista, nuori mies on ehtinyt nähdä aika paljon ihmeellisempiäkin paikkoja maailmassa. Asenne nuorella miehellä on ainakin sellainen, että siitä kehittyminen jalkapalloilijana ei tule jäämään kiinni.

-Sain tämän mahdollisuuden viime vuoden loppupuolella, kun joukkue oli tosi kiinnostunut saamaan minut tänne ja se paistoi kaikesta. Joukkue on menestynyt ja on aina kiva pelata kärkisijoista. Paikka on ehkä eksoottinen, mutta olen asunut koko elämäni eri maissa ja jopa paljon ”eksoottisemmissakin”, joten se ei ollut ainakaan este. Uudessa ympäristössä voi aina saada uutta oppia ja mietin silloin enimmäkseen jalkapallon kannalta mikä olisi minulle hyvä seuraava askel eteenpäin.

Valko-Venäjältä varmasti tunnetuin seura on Mestareiden liigassakin esiintynyt BATE Borisov. Shakter Soligorsk on BATE Borisovin kovin haastaja maan pääsarjassa, joten ei Pyry Soiri ihan missä tahansa joukkueessa pelaa. Uusi kotikaupunki tarjoaa Pyrylle jotain tuttuja vivahteitakin vanhoista ajoista.

-Shakter on hyvä joukkue, mikä koostuu enimmäkseen maan parhaista paikallisista pelaajista sekä kuudesta ulkomaalaisesta. Minun lisäksi joukkueessa on kroatialaisia ja bulgarialaisia ulkomaalaisvahvistuksia.  Kaupunki sijaitsee 130 km etelään Minskistä ja on 120 000 asukkaan tehdaskaupunki, ehkä jossain määrin verrattavissa Kouvolaan. Joukkueen omistaa tehdas. Shakter sijoittui viime kaudella toiseksi ja tämän vuoden tavoite on voittaa mestaruus!

Soiri on sopeutunut hyvin uuteen ympäristöön ja vaikka kieli aiheuttaa vielä omat haasteensa, ei sekään ole menoa hidastanut.

-Joukkue on ottanut ihan hyvin sisään. Suurin osa paikallisista ei puhu englantia mutta jotkut ovat innokkaita oppimaan. Aika rauhallista elämää täällä eletään , treenataan kovaa ja muuten palautellaan! 

Sopeutuminen nousee luonnollisesti moneen kertaan puheisiin, mutta sen suhteenkin Pyryllä on avoin mieli matkassa. Pelillisen tason Pyry arvioi Veikkausliigaa korkeammaksi ja fyysistä puoltakin on saanut mitata eri tasolla.

-Toki vie aina aikaa sopeutua ja kieli on myös vieras, mutta olen saanut apua ja ollut myös todella halukas oppimaan ja sopeutumaan!  Sarjassa on kolme kärkiseuraa jotka menee menojaan ja aina löytyy joku yllättävä joukkue, mutta sarja on muuten tasainen ja taso on korkeampi kuin Suomessa. Sanoisin, että täällä on paljon fyysisempää! 

Pyry suostuu valottamaan ajatuksiaan myös pidemmälle tulevaisuuteen, mutta rivien välistä on helppo lukea, että nuori mies eteneen urallaan rauhallisin ja vakain askelin. Soirin asennoitumisesta omaan tekemiseensä kannattaa jokaisen ulkomaan kentistä haaveilevan juniorin ottaa mallia.

-Tavoitteet ovat korkealla. Haluan siirtyä eteenpäin kyllä tulevaisuudessa, mutta nyt olen täällä ja annan kaikkeni Shakterille. Uskon siihen, että unelmani toteutuvat tulevaisuudessa vielä. Muutin tänne sellaisella mentaliteetillä, että täällä voin ja haluan oppia paljon.

Myllykosken Pokintieltä on ollut suhteellisen pitkä matka paikkaan jossa Pyry Soiri tällä hetkellä toteuttaa omia unelmiaan. Pyryn sanoista on helppo huomata kuinka kiitollinen nuori mies on MyPa:n ja VPS:n tarjoamista mahdollisuuksista. Vaasassa ensimmäinen kausi ei ollut se kaikista helpoin, mutta sekin on matkan varrella ollut hyvä opetus mitä ammattilaisen ura vaatii.

-MyPasta kaikki lähti ja sain siellä mahdollisuuden tehdä mitä olen aina halunnut ja mistä nautin todella paljon. Oli silloin kuitenkin aika siirtyä eteenpäin ja Vaasa otti avoimin käsin vastaan ja siellä viihdyinkin joukkuessa tosi hyvin. Meillä ei vuonna 2015 ollut paras alku mutta lopetettiin hyvin ja pysyttiin sarjassa. 2016 meidän tavoitteet oli edelleen samat, mutta meillä oli kokemusta ja tiedettiin mitä se vaati, hyvä kausi henkilökohtaisesti ja joukkueena mikä palkittiin pääsyllä Eurooppaan. Sen jälkeen ajattelin, että nyt on aika ottaa seuraava askel ja päätin tulla tänne! Sen huomaa, että nyt vasta työt alkavat todenteolla.

Myllykoskella on tottakai erityinen merkitys Pyrylle. Seuran paluu jalkapallokartalle on ollut Soirin mieleen ja etenkin ihmiset uuden MYPA:n taustalla saavat nuorelta mieheltä hienoa tukea.

-MyPa ja Myllykoski merkitsee paljon. Perhe on sieltä kotoisin ja olen viettänyt siellä monet kesät ennen kun asuin siellä neljä vuotta. Oli todella iloista kuulla, että MyPa tekee paluun ja on niin monia loistavia ihmisiä ketkä haluavat nostaa sen takaisin sille tasolle missä se oli! Meillä on myös vielä talo Myllykoskella.

Vanhoilla kotikulmillaan Pyry on ehtinyt käymää valitettavan vähän ja loppuun onkin annettava miehelle mahdollisuus lähettää terveiset niille, jotka ovat niitä tärkeimpiä.

-En ole valitettavasti hirveästi itse päässyt kyläilee, mutta haluisin lähettää terveiset kaikille ja itseasiassa myös kiitokset kaikesta niille ketkä ovat auttaneet minua pääsemään eteenpäin. Myös kaikille tutuille ja kavereille terveiset!

Viimeinen näkemys surullisesta lopusta

Luulin jo saaneeni sielulleni rauhan, kun Myllykoskella palattiin jälleen aikaan jolloin miesten sarjafutista pelataan kotoisella Saviniemen stadionilla. Haavoja revittiin jälleen auki, kun Kouvolan Sanomat oli lainannut Tero Auvisen Urheiluseurojen sisäpiirissä-kirjasta otteita, joissa käytiin läpi MyPa:n viimeisiä vaiheita jotka lopulta johtivat surulliseen konkurssiin.

Haastattelut pelaajilta, Antti Muuriselta ja Toni Korkeakunnakselta ei tuonut omaan tietopankkiini mitään uutta. Sen sijaan toiminnanjohtaja Seppo Mäkisen kertomus MyPa:n ottamista veloista sai veren kiehumispisteeseen. Tuli siis ilmi, että Mäkinen valehteli seuran vapaaehtoistyöntekijöille ja kannattajille päin naamaa laskettelemalla isoilla kirjaimilla; VELKAA EI OLE, EIKÄ SITÄ TULE. Velan suuruusluokilla on turha selitellä mitään. Valehtelu niille, jotka antavat omasta ajastaan lukemattomia tunteja sille, että seura pysyy pystyssä, on täysin anteeksiantamatonta. Mäkinen teki pitkän päivätyön MyPa:n eteen, sitä tuskin kukaan kiistää. Tarinalle olisi vaan voinut rakentaa siistimmän lopun.

Helppo sanoa jälkikäteen, mutta sekään, että talousongelmat alkoivat jo vuonna 2008 ei tullut suurena yllätyksenä. Paperiteollisuus ajautui alamäkeen vuoden 2005 työsulkujen jälkeen. MyPa kangistui kaavoihinsa voitettuaan mestaruuden. Mitään ei tehty toisin, vaikka olisi pitänyt. Toimistolla väen olisi pitänyt mestaruuskauden jälkeen vaihtua. Kun mitään ei lopulta tapahtunut, iski kaikkiin sokeus, joka johti siihen että uskottiin kaiken menevän niinkuin ennenkin. Nöyryys MyPa-talon sisällä ei lopulta riittänyt tosiasioiden tunnustamiseen. Pelkällä uskolla ei yhtäkään jalkapalloseuraa pyöritetä. Ei MyPa:n hallituksellekaan voi puhtaita papereita antaa. Asioita tunnuttiin katsovan liian paljon läpi sormien.

Toni Korkeakunnaksen aikakausi toi uutta toivoa siitä, että pienemmilläkin resursseilla voidaan menestyä. MyPa-perhe oli ennen Korkeakunnaksen tuloa ajautunut täysin keskelle ulappaa, eikä löytänyt takaisin rantaan. Korkeakunnas adjutantteineen ja pelaajineen hilasi eksyneen lautan takaisin rantaan ja palautti MyPa-perheen ja hengen takaisin kotisatamaan. ”Token” viimeisellä kaudella MyPa oli jopa jonkin aikaa Kummelin urheiluvalmentaja Raimo Vormistoa lainatakseni; murjomassa ronssin kylkeen. Mitali valui käsistä, mutta ”Toke” jätti oman sanattoman viestinsä teoillaan mypalaisille; Koskaan ei kannata luovuttaa.

Kaikki oli kuitenkin lopun alkua. MyPa:n toiminnanjohtaja Marco Manso ilmoitti seuraväelle kauden päätteeksi, että MyPa:n tilikausi menee VÄHÄN miinukselle. Viimeisen kauden kynnyksellä räjähti lopulta pommi. MyPan tilikausi oli 400000 euroa tappiollinen. Kaikkien yllätykseksi Manso palkkasi valmentajaksi Antti Muurisen. Jälkikäteen sanottuna Muurisen rekrytointi oli pokeritermein all-in sille, että MyPa:n kuviteltiin taistelevan kärkisijoista, jopa mestaruudesta. Pisteenä i:n päälle voi laittaa Dawda Bahin hankinnan. Väitettiin, että ulkopuolinen rahoittaja olisi maksanut Bahin palkan. Näin ei kuitenkaan tainnut koskaan olla.

MyPa:n kapteenin Tuomas Ahon kertomus siitä, kuinka toiminnanjohtaja oli lopulta astunut täysin väärälle alueelle on jotain käsittämätöntä. Marco Manso teki asemassaan tekoja, jotka ovat joukkueurheilussa täysin anteeksiantamattomia. Toiminnanjohtajan on kestettävä paine joukkueen menestymättömyydestä. Marcolla tosin taisi olla tiedossa, mitä tuleman pitää jos oletettua menestystä ei tule. Paine kasvoi liian suureksi ja loppu on sitten suuren suuri farssi.

Annan edelleen suuren arvostukseni sille, kuinka Tuomas Aho puhuu asioista rehdisti. Kapteeni halusi olla kannattajilleen avoin loppuun asti.

Antti Muurista on ammuttu kovin sanoin MyPa-kannattajien keskuudessa. Sen touhun voi lopettaa. Haluan ainakin omasta puolestani sanoa, etten tule missään olosuhteissa syyttämään Antti Muurista MyPa:n konkurssista. Muurinen oli valitettavasti väärään aikaan väärässä paikassa. Mies tuli eläkepäiviltään töihin kun paloa vielä löytyi. Valitettavasti sitä työtä ei koskaan annettu viedä rauhassa loppuun asti.

Seppo Mäkinen sanoo, että se miten MyPaa loppuvaiheessa Palloliiton toimesta käsiteltiin oli rumaa. Ilveksen nostaminen liigaan oli toki läpinäkyvintä paskaa, mihin vain Palloliitto pystyy. Toinen juttu on sitten se, oliko MyPa:n hakemuksella lopulta mitään merkitystä, kun rahaa ei ollut ottaa vastaan edes Ykkösen paikkaa. Taas kerran se tuttu kapistus peili, jonka eteen astuessa näkee monta kertaa syyn moneen asiaan, olisi MyPa-talollakin ollut käyttökelpoinen väline.

Tämän tunkion penkomiselle saisi jo vihdoin tulla loppu. Asioita jää aivan varmasti edelleen avoimeksi, mutta niiden loputon vatvominen ei tuo enää vanhaa MyPaa takaisin.

MyPa-talolla ja Saviniemessä on vihdoin käännetty uusi sivu uusille tarinoille. Otetaan mieluummin jatkossa vaikka pienet sille!

 

 

 

Äideistä parhain

Muistan aina kun sain ensimmäiset Patrickin jalkapallokengät (jotka oli muuten parhaat mitä minulla on ikinä ollut) tai ensimmäiset maalivahdin hanskat, josta tämä kaikki on saanut alkunsa. Mikään näistä ei olisi ollut ikinä mahdollista ilman äitiä.

Äiti on paikannut lukemattomia kertoja hiekkahallin jäljiltä kärsineitä hallihousuja, pujottanut shortseista läpi vedettyjä naruja uudelleen, avannut kengännauhojen umpisolmuja ja kantanut futisturnauksiin pienen pesukoneen, jonka ansiosta koko joukkue on saanut pelata puhtaissa varusteissa.

Äiti ei ole koskaan valittanut. Treeneistä kuraisen kelin jäljiltä kotiin tullessa, äiti on vain todennut; Kuraiset vaatteet pesuhuoneessa pois, niin laitan ne suoraan koneeseen. Kaiken tämän äiti olisi valmis tekemään vieläkin, vaikka yli kolmekymppisen pitäisi olla valmis tekemään se myös itse.

Minulla on ollut paras lapsuus. Olen saanut tehdä sitä, mistä olen todella nauttinut. Rajoja on kokeiltu, virheitäkin on tehty ja niistä on otettu opiksi. Äiti on ollut aina tyytyväinen, kun on vaan harrastanut jotain. Missään ei ole tarvinnut olla paras, vaan se parhaansa tekeminen ja yleensä vain tekeminen on riittänyt. S-Marketin takapihalla syljeskely ei ole kuitenkaan tullut kysymykseen.

Pitää olla onnellinen, että myöhemmin on ollut mahdollisuus kulkea omalla mopolla ja autolla sinne minne on halunnut. Siitäkin on kiittäminen äitiä, sillä ilman oppeja rahan fiksusta käytöstä ei minulla olisi ollut yhtään mopoa eikä autoa. Viikko -tai kuukausirahoja ei ollut. Jos rahaa tarvitsi, se oli ansaittava tekemällä jokin työ. Se on opittu kantapään kautta, että mitään ei saa ilmaiseksi. Hyvä niin.

Vielä nykyäänkin tulee muistutus, että työt on hoidettava kunnolla ja kunnialla. Nöyrä pitää olla, mutta ketään ei tarvitse nöyristellä. Ohjeita joista on ollut hyvä pitää kiinni jokaisella hetkellä.

Äidillä on aina ollut ilmiömäinen kyky huomata, jos joku asia on huolettanut. Se on tavannutkin aina sanoa; Nään silmies asennosta, että joku on vähän vinossa. Lopulta on aina ollut helppo kertoa asiasta kuin asiasta. Aina on jokaiseen hetkeen ja asiaan löytynyt oikeat sanat.

Yhteenkin on otettu monet kerrat. Lopulta jokaisen kerran jälkeen sitä on huomannut sen, että äiti on ollut aina oikeassa. Asetetut rajat on olleet pelkkää rakkautta. Turhaan ei ole sanottu mistään eikä koskaan.

Mitä jalkapalloon tulee, minun äitini elää ja hengittää sitä edelleen. Vielä tänäkin päivänä se kysyy; Miten meni peli? ja sillä kertaa kun istuu katsomossa, penkillä pysyminen on suuri haaste.

Äidin rakkaus on suurinta maailmassa. Mitään samanlaista ei voi kukaan muu tarjota. Äideille äitienpäivä on todellakin ansaittu, mutta on kai hyvä muistaa, että se arvostus ei saa sammua muinakaan päivinä.

Kiitos Äiti että olet se äideistä parhain!

 

 

MYPA-Uudet tarinat ja uudet sankarit

Kun Jussi-Pekka Rämä latasi Regions’ Cupin ottelussa Union Plaania vastaan komean saksipotkumaalin, omasta sisimmästä vapautui täysin odottamatta jotain suurta. Niin kuin tavataan sanoa; Pala nousi kurkkuun, roskia meni silmiin ja kivi putosi sydämeltä. ”Jupen” taidonnäyte herätti itseni lopullisesti kahden vuoden katastrofaalisesta painajaisesta. MYPA oli tullut takaisin ja näyttävästi.

Jukka Karjalainen apujoukkoineen on kasannut mielenkiintoisen ja ikärakenteeltaan nuoren joukkueen. Se on tulevaisuutta ajatellen vain positiivinen asia. Karjalaisella itselläänkin on jatkuva halu kehittyä valmentajana, ja siksi Jukka onkin enemmän kuin oikea mies johdattamaan MYPA:n kohti uusia tarinoita.

Karjalaiselle on annettava jo alkukauden perusteella iso sulka hattuun, sillä MYPA:n päävalmentaja on saanut etenkin kaksikosta Jussi-Pekka Rämä ja Tomi Räikkönen irti sen, mitä jo niin paljon odotettiin kaksikon pelattua yhdessä Purhassa. Tehokas hyökkäysduo on noussut nopeaan tahtiin yleisön tietoisuuteen. ”Tompan” volleymaali ”Jupen” pudotuksesta Kolmosen avausottelussa oli sitä taidetta, mitä tuo kaksikko parhaimmillaan pystyy tarjoamaan.

Ilo on ollut myös huomata, kuinka MYPA:n maalilla seisoo henkisesti kymmeniä senttejä kasvanut maalivahti. Miika Korpela on aloittanut kautensa vahvasti ja se tietää MYPA:n uusien tarinoiden rakentamiselle hyvää. ”Misse” on äärimmäisen hyvä tyyppi, joka ansaitsee menestyä. Toivottavasti joskus korkeammallakin.

Odotettu paluumuuttaja Heikki Pulkkinen kärsii monen harmiksi loukkaantumisesta. ”Hessun” poissaollessa on ollut kuitenkin hienoa huomata, että vastuunkantajia löytyy. Puolustuspäässä Benjamin Niveri ja Paavo Kujala ovat ottaneet isoa roolia. Jos unohtaisin Miro ”Mirsseli” Paajasen, siitä tulisi todennäköisesti nopea kuitti. ”Mirsseli” on asennepelaaja vailla vertaa. Vahvuutena erityisesti rakentavat keskustelut peleistä toiseen erotuomareiden kanssa.

Keskikentälle MYPA:lla on asettaa Kolmosen tasolle timanttinen kolmikko. Samuel Lindeman herättää jo pelkällä olemuksellaan kunnioitusta. Enkä tohdi ”Linden” pelitaitojakaan moittia, sillä se olisi idioottimaista. Niko Roitto osaa ”roittokävelynsä” lisäksi rakentaa joukkueensa peliä. Joonas Tiihonen on sitten sellainen pelaaja, jonka peliälyä, preesenssiä ja pallovarmuutta ei voi sanoin kuvailla. Menkää katsomaan itse. Se on tyylikäs äijä!

Yksilöitä riittää, mutta kaikkein hienointa on ollut huomata, että kaikki mitä eteen tulee otetaan joukkueena vastaan. Se tietää jo näin alkuvaiheessa hyvää, sillä kun kausi on vielä nuori, niitä heikompiakin hetkiä on vielä edessä. Silloin juuri joukkuehenki nousee arvoon arvaamattomaan.

Kauden ensimmäinen kotipeli osoitti, että uusia tarinoita ja uusia sankareita on Saviniemeen kaivattu, sarjatasosta viis. Yleisö toivottavasti osoittaa tukensa jatkossakin, sillä sitä nämä uudet sankarit tarvitsevat kirjoittaakseen uusia tarinoita MYPA:n historiaan.

Tultiin takaisin jäädäksemme eikä koskaan luovuteta. Me ollaan MYPA!

 

 

 

Erikoishaastattelussa: Mauri Keskitalo

MyPa:ssa kaudet 1986-1989 ja 1991-1998 pelannut hyökkääjälegenda Mauri ”Mane” Keskitalo viettää hyvinkin normaalia suomalaista arkea. Kaikesta voi lukea tyytyväisyyden vallitsevaan elämäntilanteeseen.

-Kiitos, hyvää kuuluu! Arki on tehty työ- ja perhe-elämästä, kuntoilusta ja elämästä nauttimisesta.

Jalkapallo ei tietenkään ole Manelta jäänyt unholaan. Voisi varmaan todeta että; Missä Mane, siellä menestys! Kesäksi Keskitalosta tuli tosin ”vapaa agentti” kun kouvolalalainen Rumpu FC luopui sarjapaikastaan Kutosessa. Penkkiurheilukin on lähellä sydäntä.

-Ei todellakaan ole unohtunut! Ikämiestreenit on joka sunnuntai. Lisäksi olen käynyt ikämiesturnauksissa, pääasiassa WIFKin joukkueessa (Lappeenranta). Viimeisin tuliainen oli Futsalin 50v SM-kulta.

Lisäksi seuraan paikallisia joukkueita paikan päällä, unohtamatta TV:n tarjontaa.

Mauri Keskitalolle on ollut jo hyvin aikaisessa vaiheessa selvää, että jalkapallo on ykköslaji. Tenniskään ei lopulta pysynyt kisassa mukana.

Taisin olla 5-vuotias, kun menin Helsingissä HJK:n kaupunginosajoukkueen harjoituksiin Santahaminassa. Siitä lähtien olen harrastanut jalkapalloa tähän päivään asti. Se on aina ollut selkeä ykköslaji. Pelasin myös tennistä aktiivisesti 10-15 –vuotiaana, mutta se jäi sitten aikanaan pois.

Kysyttäessä onko aina ollut selvää se, että pelipaikka tulee runsaasti maaleja tekevänä hyökkääjänä, vastaus tulee lyhyesti ja ytimekkäästi.

-On. ”Hyökkääjä elää maaleista” sanoi Harri Kampmankin aikoinaan. Maalinteko on pelin suola, ja sitä varten vietin aikanaan harjoituskentällä lukemattomia tunteja.

Harri Kampanin sanoihin on siis helppo yhtyä. Manella on huippuhyökkääjänä selkeä näkemys siitä, minkälaisia tunteita maalinteko tuottaa. Oikeastaan kaikella muulla on väliä, paitsi sillä millä tavalla pallo maalilinjan ylittää.

Kyllähän maalinteko aina tuottaa tyydytystä. Toki ottelun ratkaissut maali tuntuu erityisen hyvältä. Ei ole oikeastaan väliä, miten maali syntyy, kunhan pallo vaan ylittää maalilinjan. Voitto-otteluiden maalit maistuvat makeammilta kuin hävittyjen.

Aikuisten tasolla Mane teki ensimmäiset maalinsa edustaessaan HPK:ta vasta 17 vuotiaana. Ensimmäisestä maalista selkeää muistikuvaa ei ole, vahva veikkaus kylläkin.

-En suoraan sanoen muista ekaa maaliani siellä. Jos saan veikata, pääsin laidasta läpi ja pistin lampaan karsinaan.

Mane pelasi HPK:ssa kaudet 83-85. Muistot ovat tottakai hienoja. Nuorelle hyökkääjälle hyppy aikuisten tasolle oli uusi ja opettavainen kokemus. Talvisin ulkona treenaminen ei nykyiselle sukupolvellekaan vierasta ole, mutta noina vuosina olosuhteet joista Mauri Keskitalo on aloittanut nousunsa huippuhyökkääjäksi ovat todennäköisesti olleet aivan jotain muuta.

-Hienot muistot, olin nuori poika ja kaikki oli uutta. Kokeneet pelaajat neuvoivat ja ottivat hyvin mukaan jengiin. Peliaika oli tietenkin ansaittava omilla hyvillä suorituksilla. Muistan myös kovat, fyysiset harjoitukset, varsinkin talvisin. Treenasimme talvisin ulkona.

HPK:sta Keskitalo siirtyi MyPaan -85. Vanhemmat olivat muuttaneet Kouvolaan vuotta aikaisemmin. MyPa:n joukkueekseen Mane etsi, ei ehkä niin perinteisellä tavalla.

-Vanhempani muuttivat Kouvolaan jo 1984. Seurasin perässä 1985 syksyllä. Ennen muuttoa katselin kartasta, mitä joukkueita Kouvolan lähistöllä oli; sieltä valikoitui MyPa.

Mauri Keskitalo pelasi ensimmäisen ajanjaksonsa MyPa:ssa 86-89. Vuonna 89 Keskitalo voitti ykkösdivarin maalikuninkuuden ja seuraavaksi kaudeksi tie veikin pääsarjassa pelanneen Kuusysin riveihin. Lahdessa ura ei kuitenkaan ottanut toivotulla tavalla tuulta purjeisiin.

-Kausi 1989 meni osaltani todella hyvin MyPassa ja voitin ykkösdivarin maalikuninkuuden. Ajattelin, että nyt olisi sopiva hetki testata tasoani korkeammalla. Otin yhteyttä Jorma ”Rommi” Kallion kautta Kuusysiin ja pääsimme sopimukseen siirrosta. Siihen aikaan oli muuten vielä käytössä seurasiirtokorvaus, Kuusysi joutui maksamaan MyPalle siirrostani 120 000 markkaa.

Kausi ”Kyykässä” ei sujunut osaltani kovin hyvin. Pääsin kyllä pelaamaan paljon, mutta useimmiten tulin vaihdosta sisään. Pelityyli ei ehkä sopinut minun tyyliselle pelaajalle. Olin enemmän (pystyyn)juoksijatyyppinen, Kyykässä pelattiin enemmän hitaita hyökkäyksiä, joissa hyökkääjä tuli vastaan, pudotti pallon takaisin jne. Kyykässä pelasin ensimmäiset Eurocup-pelini, kyseessä oli tuolloinen Eurooppa Cup (Champions Leaguen edeltäjä).

Keskitalo palasi MyPa:n riveihin kaudeksi 1991. Manen takaisin punavalkoisiin houkutteli kukapa muukaan kuin Harri ”Hape” Kampman. Mane nostaa erityisesti ikimuistoisen kauden pelaajista esille paikalliset suuruudet.

Nimenomaan Hape sai minut houkuteltua takaisin Kyykästä. MyPalla oli silloin ainoa tavoite nousta liigaan. Vuosi oli huikea, meillä oli runkona myllykoskelaiset pelaajat, mm. Matti Peltonen, Simo Marttila ja Juha ”Ossi” Hasu, joita Hape täydensi kovilla vahvistuksilla. Harjoittelimme todella kovaa, osa joukkueesta jopa kaksi kertaa päivässä. Kausi huipentui ja ratkesi viimeiseen peliin KePSiä vastaan, jonka voitimme 3-1. Kausi oli yksi hienoimmista urallani.

MyPaa ja europelejä ei voi seurasta puhuttaessa oikein koskaan ohittaa. Ohittaa ei voi myöskään Mauri Keskitalon kohdalla sitä, että hyökkääjälegenda on paukuttanut maalin legendaarisella Anfield Roadilla. Manen muistot nostavat kylmiä väreitä kenelle tahansa. Muistot kun eivät rajoitu pelkkään Liverpoolin kohtaamiseen.

-Europelit olivat todellisia huipputapahtumia urallani. Kruununa oli tietysti pelit Liverpoolia vastaan. Vastassa oli joukkueellinen maailmantähtiä. Steve McManaman, Robbie Fowler, David James, Stan Collymore, Patrick Berger, John Barnes ja listaa voisi jatkaa. Anfied on loppuunmyyty, yleisö laulaa You’ll never walk alonea, teen maalin… huh, kyllä nuo muistot säväyttävät joka kerta.

Muitakin hienoja muistoja europeleistä on: v. 1995 pelasimme PSV Eindhovenia vastaan, onnistuin sielläkin maalinteossa ja vastassa maailmantähdet, mm. Ronaldo (se brassi), Luc Nilis, Philip Cocu, Wim Jonk, Arthur Numan jne. Voitto Motherwellistä vieraissa 1-3 oli myös kova saavutus meille.

Keskitalon uralle on osunut pelikaveri jos toinenkin. Mylsäläiset suurpelaajat ovat olleet Manelle erityisen tärkeitä. Hyökkääjälle parhaita maalipaikkoja rakentelivat kaksi erityistä legendaa.

-Vuosien 1986-1989 joukkueesta jo edellä mainitut Peltonen, Marttila ja Hasu. Näiden miesten kanssa peli kulki ja huumori kukki. Myöhemmiltä ajoilta Ykä Happonen, Toni Huttunen, Sami Hyypiä, Esa Pekonen. Listaa voisi taas jatkaa, hienoja pelikavereita on todella paljon.

Parhaat syöttelijät olivat ehdottomasti Jorma ”Rommi” Kallio ja Ykä Happonen. Syötöt tulivat nopeasti, oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan, heidän kanssaan oli nautinto pelata.

Mane muistetaan MyPa:sta myös erityisesti siitä, että hän kantoi legendaarista kymppipaitaa. Yksi kausi on jäänyt kuitenkin kummittelemaan, jolloin nimen alapuolella oli numero yhdeksän.

-Tosiaankin pelasin kympillä vuodet 1986-1989 ja 1991-1997. Vuonna 1998 MyPan valmentajaksi tuli Juha Malinen. Hän ei aluksi halunnut minua joukkueeseen ollenkaan. Sain taivuteltua hänet ottamaan minut, mutta kymppipaita oli jo mennyt… Kausi jäi viimeiseksi MyPassa, näkemykset pelistä Malisen kanssa erosivat liiaksi toisistaan.

Viimeisen kauden sattumukset eivät jättäneet Manelle kuitenkaan mitään hampaankoloon. MyPa on Keskitalolle erittäin tärkeä seura.

-MyPa on joukkueista lähimpänä sydäntäni. Monet hienot ja menestyksekkäät vuodet seurassa olivat iso ja tärkeä osa elämääni ja peliuraani. Oli hienoa olla mukana MyPan historiassa.

Keskitalo pelasi MyPa:n jälkeen vielä liigaa Kotkassa ja Lahdessa. Kotkassa Mane oli Myllykosken tapaan arvostettu pelaaja ja edelleen kova maalintekijä. Liigaura loppui lopulta Lahdessa, jossa kilometrit raskaan kauden jälkeen tulivat lopulta täyteen.

-MyPasta lähdön jälkeen pelasin Kotkassa 1,5 vuotta. Maaliverkot heiluvat mukavasti ja Kotka otti minut hienosti vastaan. Kotkassa on Suomen vaativin yleisö, oli upeaa pelata sen edessä. FC Lahdessa pelasin viimeisen pääsarjakauteni, kausi oli raskas. Päätös lopettamisestani tuli syksyllä 2001 tullessamme bussilla Vaasasta Lahteen. Ajattelin, että reissaaminen saa nyt riittää ja on aika keskittyä muihin asioihin, kuten perheeseen, lapsiimme ja työelämään.

Mauri Keskitalo muistetaan pelaajana, jolla oli aina aikaa kannattajilleen pelien jälkeen. Ei ollut väliä oliko voitettu tai hävitty. Juuri siksi Mane otettiin MyPa-uran jälkeenkin Saviniemessä aina lämmöllä vastaan, oli paidan väri mikä tahansa. Keskitalon sanoista, moni nykyfutaajakin voi ottaa opikseen.

Kannattajat merkitsivät minulle todella paljon. He maksoivat päästäkseen katsomaan pelejämme, kannustivat ja vaativat. Olen aina ajatellut, etten voi pettää heitä em. asioiden takia. Jos kannattajat tulivat pyytämään nimmaria tai juttelemaan, suhtauduin siihen positiivisesti. Julkisuus on osa urheilijan elämää ja se pitää osata käsitellä oikein. Pidetty pelaaja on parasta PR:ää seuralle.

MyPa saavutti mestaruuden 2005. Se lämmitti myös Keskitaloa vaikka mies ei enää joukkuetta edustanutkaan.

Ajattelin, että vihdoinkin! Mekin olimme usein lähellä mestaruutta, mutta aina se jäi. Olin todella onnellinen seuran, Myllykosken ja pelaajien puolesta.

Toisesta ääripäästä ja seuran konkurssista puhuttaessa, Manen tunteet eivät juuri eroa tavallisen kannattajan tuntemuksista.

-Konkurssi oli todella surullinen uutinen. Epäusko ja tyhjyyden tunne olivat päällimmäisinä.

MyPa:n paluu on saanut hymyn myllykoskelaisten huulille ja hyvä uutinen se on myös itse legendalle.

-Tämä on hieno uutinen! Uskon, että mahdollisuudet on nousta ainakin Kakkoseen parissa vuodessa. Myytyjen kausikorttien määrä osoittaa, että tätä on kaivattu Myllykoskelle.