Maalivahdin varjo ja valo

Pelattiin keväällä Saviniemessä harjoitusottelua. Menin toiselle puoliajalle maaliin ja hyvin menneen talven jälkeen kaiken piti olla olosuhteisiin nähden hyvin. Tapahtui kuitenkin jotain täysin käsittämätöntä. Torjunnan jälkeen olin nousemassa jaloilleni kun pallo lipesi käsistä ja vierähti omaan maaliin.

Peli voitettiin, kukaan ei joukkuekavereista syyttänyt saati muistuttanut asiasta myöhemmin. Kaikki totesivat, että se oli vain harjoituspeli ja virheitä sattuu. Itse kun ei itseään osaa helpolla päästää, oma maailmankuva oli mennyt palasiksi. Osaankohan tätä hommaa enää ollenkaan? Se oli kysymys mikä pyöri päässä. Onko ne hanskat viimeistään nyt parempi lyödä lopullisesti naulakkoon? Valmistaudutaan toki ”vain” Neloseen mikä nyt ei kaikille ole se maailman isoin juttu, mutta kun tätä on jo vuosia tehnyt täysillä niin asioita on jollain tapaa purettava.

Kausi koitti ja oma rooli oli selvillä. Penkin päähän istumaan. Se oli myös tavallaan helpotus. Itseluottamus oli nollassa. Jos korkeushyppääjällä on ”rimakauhu”, onko maalivahdilla sitten ”torjuntakauhu”? Ei ollut mitään haluja mennä maalipuiden väliin. Jos maalivahti vaipuu varjoihin, niin nyt oli juuri se tilanne.

Kauden toisessa ottelussa se sitten tapahtui mitä en kenellekään toivo. Aloittava maalivahti loukkaantui yhteentörmäyksessä vastustajan kanssa ja oli hypättävä kesken pelin maalille. Sisääntulo ei oikein mairitellut. Vastustaja teki kulmapotkusta välittömästi maalin. Se ei itseluottamusongelmien kanssa painivalle maalivahdille ole mikään optimitilanne. Hävittiin lopulta 4-1. Tilanne oli vielä 0-0 siinä vaiheessa kun oli pakko mennä maalille. Oltaisiinko sittenkin pysytty paremmin pelissä mukana jos ykkösmaalivahti ei olisi loukkaantunut? Itsensä syyllistäminen itseluottamusongelmien keskellä oli jotenkin ”helpoin tie” käsitellä asiat.

Kaiken lisäksi tuon ottelupäivän jälkeisissä harjoituksissa nivunen petti. Seuraavana päivänä olisi ollut maalivahtitreenit mutta ne oli unohdettava kun jalka ei yksinkertaisesti kestänyt harjoittelua. Koko kesäkuu meni käytännössä ohi vammoja parannellessa.

Kesäkuun loppupuolella jalka rupesi vihdoin kestämään harjoittelua. Pääsin viimeinkin mukaan myös maalivahtiharjoituksiin, Ville Lehtisen tuttuun ja turvalliseen ohjaukseen. Moni saattaisi ajatella, mitä yli kolmekymppinen Nelosen joukkueessa pelaava äijä tekee samoissa treeneissä C-poikien ja B-tyttöjen kanssa. Mutta kun asia mitä tehdään on sama, niin muulla ei ole yhtään mitään merkitystä. Lehtisen lisäksi valmennuksesta vastasi Tommi Kainulainen. Se sama mies joka toimi MyPan edustusjoukkueen maalivahtivalmentajana kun Janne Korhosesta kasvoi yksi Veikkausliigan parhaista maalivahdeista.

Valmennuksesta ei voinut mikään jäädä kiinni. Lehtistä olen varmasti kehunut monien mielestä kyllästymiseen asti ja ylikin, mutta jos homma ei toimisi en todennäköisesti puhuisi miehestä sanaakaan. Sitä luottamuksen määrää mikä Villeen tähän muutamien vuosien aikana on rakentunut, ei pystytä oikein millään mittareilla mittaamaan. Kainulainen oli valmentajana uusi tuttavuus. Ei siihen kuitenkaan montaa minuuttia tarvittu kun Tommin tapa käsitellä maalivahteja vakuutti itseni.

Ensimmäisissä harjoituksissa oma tekeminen oli tosin täysin sekaisin. Tuntui kuin tätä ei olisi tehty koskaan. Valmentajien palaute auttoi kuitenkin uskomaan siihen, että luottamus omaan tekemiseen löytyy. ”Kyllä sulla torjuntatyö ihan hyvin hallussa on”, Kainulainen vakuutti ensimmäisten treenien jälkeen. En suostu uskomaan että Tommi puhui pelkästään lämpimikseen. Lisäksi myös maalivahdin omia tuntemuksia kuunnellaan tarkkaan. Se on tärkeä juttu.

Jälkeenpäin ajateltuna kun valmentajan palautteen jälkeen tulee vastattua harjoitteiden keskellä tylysti ”joo” tuntuu vähän pahalta, mutta se on loppujen lopuksi merkki siitä että viesti on mennyt perille. Pelkän hiljaisuuden vallitessa, olisin asioista pihalla kuin lumiukko.

Nyt takana on kolme treeniä ja viimeisimmässä niistä on tuntunut jo siltä, että varjosta on mahdollista nousta valon puolelle. Kiitos siitä kuuluu valmentajille joille maalivahdin hyvinvointi on tärkeä asia.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *