Maalivahdin varjo ja valo

Pelattiin keväällä Saviniemessä harjoitusottelua. Menin toiselle puoliajalle maaliin ja hyvin menneen talven jälkeen kaiken piti olla olosuhteisiin nähden hyvin. Tapahtui kuitenkin jotain täysin käsittämätöntä. Torjunnan jälkeen olin nousemassa jaloilleni kun pallo lipesi käsistä ja vierähti omaan maaliin.

Peli voitettiin, kukaan ei joukkuekavereista syyttänyt saati muistuttanut asiasta myöhemmin. Kaikki totesivat, että se oli vain harjoituspeli ja virheitä sattuu. Itse kun ei itseään osaa helpolla päästää, oma maailmankuva oli mennyt palasiksi. Osaankohan tätä hommaa enää ollenkaan? Se oli kysymys mikä pyöri päässä. Onko ne hanskat viimeistään nyt parempi lyödä lopullisesti naulakkoon? Valmistaudutaan toki ”vain” Neloseen mikä nyt ei kaikille ole se maailman isoin juttu, mutta kun tätä on jo vuosia tehnyt täysillä niin asioita on jollain tapaa purettava.

Kausi koitti ja oma rooli oli selvillä. Penkin päähän istumaan. Se oli myös tavallaan helpotus. Itseluottamus oli nollassa. Jos korkeushyppääjällä on ”rimakauhu”, onko maalivahdilla sitten ”torjuntakauhu”? Ei ollut mitään haluja mennä maalipuiden väliin. Jos maalivahti vaipuu varjoihin, niin nyt oli juuri se tilanne.

Kauden toisessa ottelussa se sitten tapahtui mitä en kenellekään toivo. Aloittava maalivahti loukkaantui yhteentörmäyksessä vastustajan kanssa ja oli hypättävä kesken pelin maalille. Sisääntulo ei oikein mairitellut. Vastustaja teki kulmapotkusta välittömästi maalin. Se ei itseluottamusongelmien kanssa painivalle maalivahdille ole mikään optimitilanne. Hävittiin lopulta 4-1. Tilanne oli vielä 0-0 siinä vaiheessa kun oli pakko mennä maalille. Oltaisiinko sittenkin pysytty paremmin pelissä mukana jos ykkösmaalivahti ei olisi loukkaantunut? Itsensä syyllistäminen itseluottamusongelmien keskellä oli jotenkin ”helpoin tie” käsitellä asiat.

Kaiken lisäksi tuon ottelupäivän jälkeisissä harjoituksissa nivunen petti. Seuraavana päivänä olisi ollut maalivahtitreenit mutta ne oli unohdettava kun jalka ei yksinkertaisesti kestänyt harjoittelua. Koko kesäkuu meni käytännössä ohi vammoja parannellessa.

Kesäkuun loppupuolella jalka rupesi vihdoin kestämään harjoittelua. Pääsin viimeinkin mukaan myös maalivahtiharjoituksiin, Ville Lehtisen tuttuun ja turvalliseen ohjaukseen. Moni saattaisi ajatella, mitä yli kolmekymppinen Nelosen joukkueessa pelaava äijä tekee samoissa treeneissä C-poikien ja B-tyttöjen kanssa. Mutta kun asia mitä tehdään on sama, niin muulla ei ole yhtään mitään merkitystä. Lehtisen lisäksi valmennuksesta vastasi Tommi Kainulainen. Se sama mies joka toimi MyPan edustusjoukkueen maalivahtivalmentajana kun Janne Korhosesta kasvoi yksi Veikkausliigan parhaista maalivahdeista.

Valmennuksesta ei voinut mikään jäädä kiinni. Lehtistä olen varmasti kehunut monien mielestä kyllästymiseen asti ja ylikin, mutta jos homma ei toimisi en todennäköisesti puhuisi miehestä sanaakaan. Sitä luottamuksen määrää mikä Villeen tähän muutamien vuosien aikana on rakentunut, ei pystytä oikein millään mittareilla mittaamaan. Kainulainen oli valmentajana uusi tuttavuus. Ei siihen kuitenkaan montaa minuuttia tarvittu kun Tommin tapa käsitellä maalivahteja vakuutti itseni.

Ensimmäisissä harjoituksissa oma tekeminen oli tosin täysin sekaisin. Tuntui kuin tätä ei olisi tehty koskaan. Valmentajien palaute auttoi kuitenkin uskomaan siihen, että luottamus omaan tekemiseen löytyy. ”Kyllä sulla torjuntatyö ihan hyvin hallussa on”, Kainulainen vakuutti ensimmäisten treenien jälkeen. En suostu uskomaan että Tommi puhui pelkästään lämpimikseen. Lisäksi myös maalivahdin omia tuntemuksia kuunnellaan tarkkaan. Se on tärkeä juttu.

Jälkeenpäin ajateltuna kun valmentajan palautteen jälkeen tulee vastattua harjoitteiden keskellä tylysti ”joo” tuntuu vähän pahalta, mutta se on loppujen lopuksi merkki siitä että viesti on mennyt perille. Pelkän hiljaisuuden vallitessa, olisin asioista pihalla kuin lumiukko.

Nyt takana on kolme treeniä ja viimeisimmässä niistä on tuntunut jo siltä, että varjosta on mahdollista nousta valon puolelle. Kiitos siitä kuuluu valmentajille joille maalivahdin hyvinvointi on tärkeä asia.

 

 

60 vuotiaalle Purhalle

Junioriaikoina MyPassa pelatessani Inkeroisten Purha oli se pahin mahdollinen vastustaja. Ei tullut mieleenkään, että vielä joskus kantaisin sinivalkoisia värejä ja pelaisin parhaita vuosia vihollisleirissä.

Niin vain ajat muuttuu ja siinä samalla ajatuskanta. Tämän kesän jälkeen takana on neljä kautta Purhan riveissä ja kun loukkaantumisia ei lasketa, yhtään päivää en pois vaihtaisi enkä ole seuravalintaa katunut. On ollut kunnia pelata hienossa seurassa ja loistavien pelikavereiden kanssa.

Lauantai 14.7.2018 jää omiin muistoihin elämään yhtenä hienoimpana hetkenä mitä jalkapalloilu voi tarjota. Inkeroisten kentällä juhlittiin Purhan 60-vuotista taivalta pelien merkeissä. Ensin pelasivat Purhan ikämiehet ja MyPan ruutiukot ja iltapäivän päätti Purhan edustusjoukkueen ja Purha Allstarsin välinen koitos.

Päivän kovin yllätys oli ehdottomasti, että oma nimi löytyi lopulta Purha Allstarsin pelaajalistalta. Se veti nöyräksi. Samalla puolella pelanneissa purhalaisuusaste oli niin kovaa luokkaa, että oma nimi tuossa joukkueessa tuntui olevan vähän väärässä paikassa. Nopealla laskennalla neljä pelimiestä on pelannut allekirjoittaneen kanssa Purhassa samaan aikaan. Tomi Räikkönen, Tero Vahvanen, Jussi-Mikko Paju ja Remi Räästi.

Ottelussa päädyttiin lopulta hyvähenkiseen 4-4 tasapeliin. Remi Räästi piti ensimmäisellä puoliajalla itseoikeutetusti nollapelin. Nähtiinpä ottelussa myös isä-poika kohtaaminen kun Lalli Väänäsen aiheutettua rangaistuspotkun Allstarsin kapteeni Jyri ”Peltsi” Peltola asettui ampumaan pilkkua. Maalilla vastassa oli oma poika Eetu, jolle edustusjoukkuetta sarjapeleissä luotsaava Tero Vahvanen oli asettanut uhkasakoksi 50 euroa jokaisesta isän tekemästä maalista. Eetun sakkosaldoksi tuli lopulta 100 euroa kun isä-Peltsi toimitti rankkarin kahdesti maaliin. Tämä siis siksi, että rangaistuspotku jouduttiin syystä tai toisesta uusimaan.

Allstarsin henkinen selkäranka taisi sitten lopulta katketa maalivahdin vaihtoon puoliajalla kun omissa alkoi kolista urakalla. Yleensä niin nopeajalkainen ja varsinkin ensimmäisellä puoliajalla liukutaklauksenkin hajoamatta esittänyt Tero Vahvanen alkoi jostain syystä jäämään Atte Haapaniemen kyydistä ja lopulta nipin napin rippikoulun taakseen jättänyt Haapaniemi sekä pohkeitaan edelleen kasvattava Matias Nyström höykyttivät maaleillaan allekirjoittanutta oikein urakalla.

Nyströmkin joutui lopulta nöyrtymään kun Purha laittoi puolustuslinjaan riittävästi kokemusta. Edustusjoukkueen totaalinen ylivoimahyökkäys katkesi seinään nimeltä Aleksi ”Sir Alex” Kauppila joka vei ”Matsulta” pallon kuin sen kuuluisan tikkarin lapselta. Edes pohkeiden kasvatus tätä peliä varten ei olisi Nyströmiä auttanut Kauppilan dominoinnin edessä.

Päivä Inkeroisten urheilukentällä oli lopulta seuran arvolle sopiva. Paljon vanhoja staroja ja myös tulevaisuudessa isoja asioita futiskentällä tekeviä lupauksia. Oli kunnia-asia pelata Purha Allstarsissa ja on ollut kunnia edustaa tätä perinteikästä seuraa.

Mitä nöyrin kiitos Purhalle siitä mitä se on omalle futisuralleni antanut ja suuret onnittelut 60-vuotisesta taipaleesta. Oi Purha on!

Purha Allstarsin kokoonpano:

Remi Räästi (mv), Petri Lappalainen (mv), Jyri Peltola (C), Arttu Hyyrynen, Tero Vahvanen, Antti Saku, Antti Kauppila, Aleksi Kauppila, Jani ”Mytty” Koponen, Lasse Sankala, Jyrki Mäntylä, Tomi Räikkönen, Timo Laine, Janne Suikula, Jussi-Mikko Paju ja Olli-Pekka Paju