Sankarit herättivät Saviniemen

En itse uskaltanut edes unelmoida, että MyPan paluusta tulisi jotakin tämän kaltaista. Varovaisimmissa arvioinnessa viides sijakaan tuskin olisi ketään haitannut. Onhan koko jutun juoni ollut se, että Saviniemi heräsi jälleen elämään ja hengittämään futista.

Jussi-Pekka Rämä, Samuel Lindeman, Tomi Räikkönen, Paavo Kujala ja  Miika Korpela ovat olleet niitä nimiä, jotka ovat nousseet kaikkien mypalaisten huulille. Listata voisi oikeastaan koko joukkueen, niin vahvaa työtä se on tehnyt. Kolmosessa ulkopuolisten asettamia paineita tuskin kovinkaan monella on, mutta kun joukkueen nimi on MyPa, niiltä ei voi välttyä.

Jukka Karjalainen valmennusryhmänsä kanssa on tehnyt vaikuttavaa työtä. Pelaajille on osattu iskostaa mikä merkitys MyPalla on myllykoskelaisille. Eikä pelaajat ole tuottaneet pettymystä. Punavalkoista paitaa on jokainen kantanut sen vaatimalla arvokkuudella. Karjalaisen tekemä työ on MyPalle kuin myös valmentajalle itselleen parasta ”peeärrää” tulevaisuutta ajatellen. Hatunnoston arvoista työtä.

Karjalainen on tehnyt myös sen, mihin Purhassa ei pystytty kaudella 2015. Jukka on ottanut kaiken mahdollisen irti hyökkäyskaksikosta Tomi Räikkönen ja Jussi-Pekka Rämä. Jätkät ovat löytäneet kentällä satumaisella tavalla toisensa ja se ei tapahdu muuten kuin oikeanlaisella roolituksella. Räikkösen suhteen on tapahtunut paljon muutakin ja pelkästään positiivisessa mielessä. Onhan ”Tomppa” ollut aina johtava pelaaja, mutta MyPassa se johtajuus on nyt osattu kanavoida viimeistä piirtoa myöden oikeisiin asioihin.

Äitiäni lainatakseni; Se Rämän poika on kova pelaamaan! Totta joka sana. ”Jupen” potentiaali on tiedetty ja sitä potentiaalia on myös ulosmitattu maalien muodossa. Saviniemessä on voinut aistia, kuka on noussut stadionin uudeksi sankariksi. Oppimistakin pojalla toki vielä on. Maaleja saa tulettaa haluamallaan tavalla, eikä kaikkien tiedottajan -ja blogikirjoittelijoiden ”tilaustöitä” tarvitse ottaa niin vakavasti. Lisäksi legenda-sanaa ei pidä liittää ihan jokaisen kohdalle.

Kaikkinensa kausi on ollut uskomaton. Se millä tavalla nuori joukkue on käsitellyt ne ulkopuoliset paineet ansaitsee hatunnoston. Heikki Pulkkinen on varmasti ollut tässä iso apu, mutta loppujen lopuksi sen lopullisen työn jokainen tekee korvien välissä ihan itse.

Saksipotkuja, muutama volley ja viihdyttävää hyökkäyspeliä. Sitä on Saviniemeen kaivattu ja sitä nämä sankarit ovat sinne todellakin tuonneet. MyPan kannattajat ovat saaneet puheenaiheensa takaisin.

Sillä ei todellakaan ole ollut väliä vaikka stadionin kaiuttimista ei ole tuttua Veikkausliigan tunnusmusiikkia tullutkaan pelaajien tullessa kentälle. Tärkeintä on ollut se tietty fiilis, joka on tämän kaiken myötä tehnyt paluun Saviniemeen. Perhe on jälleen koossa.

Sankarit herättivät Saviniemen! MyPa tuli ryminällä takaisin ja tuli todellakin jäädäkseen!

 

 

 

Erään fanin tarina

Olin 6-vuotias kun pääsin ensimmäisen kerran MyPan peliin. Ne olivat ensiaskeleet tarinalle, josta en vaihtaisi päivääkään pois. Tarinalle jonka vain yksi ja ainoa futisjoukkue voi tarjota.

Birjukov, Jakonen, Korhonen, Iiskola, Hyypiä, Litmanen, Huttunen, Lindström, Timoska, Lindberg, Keskitalo, Turunen, Roth, Könönen, Puhakainen, Taipale. Olen ollut onnekas ja etuoikeutettu saadessani seurata liutaa upeita pelaajia näinkin läheltä.

MyPa on ollut minulle vuosien varrella kaikki kaikessa. Idoleiden seuraamisen ohella se on tarjonnut toisen kodin, joka omalta osalta kasvattanut sellaiseksi ihmiseksi joka nyt olen. Puheet seurasta joka on kuin yksi suuri perhe, eivät todellakaan ole tuulesta temmattuja. Ystävyyssuhteet muiden fanien, taustahenkilöiden ja jopa pelaajien kanssa ovat ehdottomasti koko tarinan rikkaus.

Entäpä mukana kulkeva lempinimi? 2000-luvun alussa pystyteltiin kaveriporukan kesken jonkinlaista fanitoimintaa ja reissattiin myös vieraspeleihin. Koko juttu taisi saada alkunsa 2002 kun käytiin kannustamassa MyPaa Vantaalla. (Ne olivat muuten poikkeuksetta parhaita vierasreissuja.) Kausina 2000-2003 MyPan keskikentällä pelasi nuori Antti Okkonen, joka oli omilla otteillaan vakuuttanut itseni siinä määrin, että olin hommannut fanipaidan itselleni. Okkonen kantoi lempinimeä ”Suke”. Eikä siinä sitten montaa mökäoljyä tarvitse kun kiva lempinimi keksitään ja vielä sellainen joka todennäköisesti seuraa itseäni hamaan loppuun asti.

Rooli muiden fanien keskuudessa kasvoi huomaamatta. Tuli noustua nopeaan tahtiin jonkinlaiselle jalustalle, jonka ei missään nimessä pitänyt olla homman päätarkoitus. Reissujen järjestämisestä vieraspeleihin kasvoi niin isoa asia, että monesti käänneltiin niin sanotusti kiviä ja kantoja reissuun pääsemiseksi. Se oli lopulta jopa melko kuluttavaa.

Noihin aikoihin aloittelin kirjoittelemaan omaa futissivustoa, jossa aiheet käsittelivät futista lähinnä yleismaailmallisesti. Siihen konseptiin tuli lopulta nopea muutos, kun minulle esiteltiin ajatus MyPan peleistä kirjoittamisesta. Ei ajatus sinänsä kauhistuttanut, koska omassa ajatusmaailmassa lukijakunta ei tulisi olemaan kovinkaan suuri. Se mikä oli sitten lopulta lopputulos, aiheuttaa tänä päivänä lähinnä itsellenikin suurta ihmetyksen aihetta. Kun jopa edustusjoukkueen sisältä kommentoitiin kirjoituksia, jotain omassa mittakaavassaan suurta oli tapahtunut.

Sain käydä monta keskustelua pelaajien kanssa, mutta yksi mieleenpainuvimmista oli Suomen Cupin voittohuumassa Kouvolan Vaakunassa Tuomas Haapalan kanssa. Vaikka monen ensimmäinen mielikuva on todennäköisesti viinanhuuruinen ”äijä on hyvä äijä-lässytys” totuus on jotain ihan muuta. Se oli kohtaaminen yhden hienoimman ihmisen ja pelaajan kanssa. ”Temeen” on jäänyt erittäin lämpimät välit näin monen vuoden jälkeenkin.

Yksi mielenkiintoisin muisto kirjoituksiin liittyen löytyy vuodelta 2005. MyPa pelasi Saviniemessä HJK:ta vastaan ja ottelu päättyi tasan. Joukkueen parhaimpiin pelaajiin lukeutunut Adriano vaihdettiin kentältä pois ja kovan pettymyksen keskellä annoin ottelun jälkeen MyPa:n valmennusjohdon kuulla kunniansa. Jutun julkaisusta oli tuskin ehtinyt kulua kymmentäkään minuuttia, kun puhelimeeni tuli tekstiviesti; ”Tiedoksesi, Adi vaihdettiin kentältä rintapistoksen takia. T:Ilkka M” Tekstiviestin takana todellakin oli päävalmentaja Ilkka Mäkelä. Asiaa oli käsitelty ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa, mutta se oli jäänyt itseltäni kuulematta. Vastasin toki ”Ilille” pahoitellen ja lopulta paiskattiin kättä myös kasvotusten.

Sen kauden päätös olikin sitten satumainen. Kovin juttu lienee kun pelaajat raahasivat allekirjoittaneen ”mestaruussuihkuun.” Tuomo Könöstä ja Eetu Muinosta oli turha vastustella. Janne Korhonen hoiti todennäköisesti omasta mielestään parhaan osuuden.

Päävalmentajan kanssa ehdin olla tekemisissä myös jälkeenpäin ja tällä kertaa puhelimen välityksellä. Eräänä arkipäivänä puhelin soi ja soittajaksi paljastui ”Ili” Mäkelä. MyPan joukkueen rakentaminen kaudeksi 2006 oli herättänyt runsasta keskustelua ja nyt Mäkelä oli halunnut purkaa tuntonsa edes yhdelle faneista. Sitä en vielä tänä päivänäkään ole ymmärtänyt, miksi se olin juuri minä. Puhelu kesti valehtelematta yli tunnin. Lopuksi päävalmentaja halusi vielä paljastaa sopimusuutisen. Tero Karhun päätöstä oli odotettu kuumeisesti. ”Haluan kertoa sinulle, että Tero Karhu pelaa meillä tällä kaudella. Jos haluat olla nokkela, voit hieman vihjaista asiasta mutta älä paljasta liikaa.” Päätin lopulta etten halua olla nokkela ja Karhun sopimus julkaistiin asiaan kuuluvalla tavalla.

Kausi 2006 oli pelillisesti vaikea. Kannattajat arvostelivat jopa silloista apuvalmentaja Mika Laurikaista kovin sanoin. Kapteeni Tero Taipale lähetti allekirjoittaneelle sähköpostia; ”Älkää perkele arvostelko ihmistä, joka ei ole syyllinen mihinkään. Mikalla on koko joukkueen arvostus ja tuki takanaan.” Tiesin kyllä itse mikä tilanne oli, mutta asettumalla yksin poikkiteloin muita kannattajia vastaan oli pelottava ajatus. ”Tepin” kanssa keskustelu johti lopulta molemminpuoleiseen yhteisymmärrykseen, jos nyt mitään välirikkoa koskaan olikaan. Tero Taipaleen ja allekirjoittaneen lämpimät välit ovat varmasti kaikkien tiedossa.

Ilkka Mäkelä erosi lopulta kesken kauden 2007. Itselleni viimeinen niitti oli fanien esittämät erovaatimukset Mäkelälle vierasottelussa HJK:ta vastaan jonka MyPa hävisi rumasti. Kuuntelin korvat punaisina Seppo Mäkisen saarnaa siitä, miten fanien tulee käyttäytyä vaikka en ollut itse edes paikalla. Kokemuksien kirjaan menee toki tämäkin.

Lopulta oma jaksaminenkin loppui. Jatkuvasta esillä olemisesta tuli lopulta taakka josta oli päästävä eroon. Se ei ollut ihan helppoa, kun niin moni oli nykimässä hihasta. Ei rakkaus seuraa kohtaan minnekään kadonnut vaikka kentällä ei niin hyvin kulkenutkaan. Vetäytyminen fanien keskuudesta oli lopulta helpotus ja omien sivujen hetkellinen ”alasajo” olivat näin jälkeenpäin hyviä ratkaisuja. Yritin muutamaan kertaan palata fanikatsomoon, mutta siitä ei kertakaikkiaan tullut mitään. Oli parempi siirtyä talkootyön pariin.

Oikeastaan vasta Toni Korkeakunnaksen valmentajakausilla sitä pääsi itsensä kanssa jälleen sinuiksi. Löytyi se paljon puhuttu kultainen keskitie. Kotipeleissä tilastomiehen rooliin siirtyminen auttoi ymmärtämään yhä paremmin sen, ettei aina tarvitse olla äänessä ja ihmiset ympärillä pysyvät silti. Kirjoittelutkin saivat taas uutta tuulta siipiensä alle.

Konkurssin myötä ”vanha minä” nosti jälleen päätään esiin kun joka paikassa piti olla kertomassa tuntojaan. Toisaalta se oli taas paras mahdollinen tapa tehdä surutyötä ison asian menetyksen jälkeen. Toisaalta pahimman yli auttoi myös Purhan, jonka riveissä kentän puolella sain pelata urani parhaan futiskauden kaudella 2015.

On tämä kaikki tehnyt jonkinlaisen palveluksenkin. Kesällä 2016 MyPan nykyinen puheenjohtaja Pekka Kolehmainen istahti Inkeroisten urheilukentän katsomossa viereeni. MyPan paluu oli silloin viritteillä ja Pekka tuli kysymään kiinnostaisiko tiedottajan pesti. Ihan ensimmäinen ajatus oli että; Nyt tuo ukko kyselee hulluja. Lupasin kuitenkin harkita asiaa ja otin lopulta pestin vastaan.

Blogikirjoittelun pohjalta tiedottajaksi hyppääminen on ollut yksi unelmien täyttymys. Kun kaikki huipentui MyPan sarjanousuun, mitään muuta ei voi toivoa. Paljon olisi asioita voinut tehdä paremminkin, mutta itse olen pyrkinyt ottamaan huomioon pohjat joista tähän on lähdetty.

Tulevaisuudesta tiedottajana on vaikea sanoa mitään, mutta erään fanin tarina jatkuu kuitenkin. Ainakin jollain tavalla…

 

 

 

 

 

Vieraskynä: Lalli Väänänen

Sain kunniatehtäväkseni kirjoittaa legendaariselle SukePeten Löylyhuoneelle vieraskynän, enkä osannut sanoa ei. Henkilökohtainen urheiluraamattuni, elämänmakuisimpia urheilutarinoita tarjoava Löylyhuone on ollut lempilukemistoani jo sen verran pitkään, että osaan jo tulkita komean alasarjamaalivahdin sielunmaisemaa Eppu Normaalin tahdissa. Kyseinen blogi iski lujan kipinän kirjoittamiseen yleensä, joten en edes häpeä laskea blogin tasoa omalla vieraskynä-panoksellani.

Alasarjamaalivahdin sielunmaisemasta on helppo hypätä kuvaukseen alasarjapalloilun ihanuudesta topparina toilailevan jyyrän näkökulmasta, sillä kausi on jälleen kerran loppumassa kohtalaisen iloisten onnistumisten sekä Ilmestyskirjamaisen karmaisevien pettymysten myötä. Olen perehtynyt viimeiset kaksi vuotta askeettisen asumisen sekä opiskelijakeittiön hienouksiin, joten osaankin laatia kauden viimeisiin peleihin reseptin varsin helposti: kahta eri teippiä – toinen kenkiin ja toinen jalkoihin, ”myttymäiset” mittasuhteet saava – pahoittelen sisäpiirivitsiä – määrä linimenttiä, ämpärillinen särkylääkkeitä sekä rutkasti taipumusta masokismiin. Ei tässä parempaakaan tekemistä vapaailtana, Salkkarit tosin jäävät nyt välistä.

Luojan kiitos kausi loppuu!

Kuitenkin, vuodesta toiseen paluu pelikentille tapahtuu samalla lapsenomaisella innolla ja suurin odotuksin. Sitten napsahtaa takareisi tai nilkka vetää ympäri 970 astetta. Kiroillaan loppuvuosi. Mikä helvetti tässä vuodesta toiseen innostaa?

Täyteen tulee seitsemän vuotta alasarjajyränä, josta on mieleen jäänyt ihan järjetön määrä erilaisia tapahtumia. Muistan hyökkääjän, jota vedettiin kintuille niin paljon kuin lähti sillä seurauksella että hän kuperkeikan jälkeen jatkoi matkaa ja teki maalin. Muistan pelikaverin nokka poskella saamassa lisäpalautetta ”mulkkuudestaan” Kouvolassa, pelikaverin joka vasempana pakkina vipelsi oikealla laidalla kohti kulmalippua, pelikaverin joka pamautti puolesta kentästä maalin ja satoja, tuhansia ellei enemmänkin erilaisia tapahtumia kentällä. Kotipuolessa muistetaan taatusti toisen käden tietona jokainen ”ihan helvetin hieno taitomaali”, joista saa muuten kuulla pitkään, tosin eipä niitä ihan hirveän montaa olekaan. Kentän ulkopuolisia tapahtumia nyt ei kehtaa ihan hirveästi edes mainostaa, mutta niitäkin on ehkä jäänyt jokunen muistikuviin alkaen Dannyn laulamisesta Silja Linen karaokessa, mennen ensimmäisen iskun ottavan topparin kautta aina kokeneemman pelimiehen antamiin jopa pelottavan todentuntuisiin elämänohjeisiin.

Lyödään tämän päälle vielä kliseiset nurtsin tuoksut, paskat läpät joukkuekavereiden kesken ja se universaali jalkapallon käsite, joka yhdistää Sippolan San Sirolla Vonteeni-turnauksessa tappotaklauksia tekevät oman elämänsä marcomaterazzit sekä joka neljäs vuosi MM-kisoissa kohtaavat maailman absoluuttiset huiput, niin eipä ole enää ihmekään ettei tätä osaa, saati halua, vaihtaa mihinkään.

Luojan kiitos tulee taas uusi kausi!

Lalli Väänänen

Kirjoittaja on oman elämänsä jalkapallojournalisti sekä Kymenlaakson Paul McShane. Urakehitys on ollut tasaista: Juniorivuodet MyPassa johtivat vyölle kertyviin satoihin miesten otteluihin Purhassa, kun taas MyPan edustusjoukkueen tiedottajan pesti vaihtui Purhan Facebook-sivuille kirjoitettuihin mukahauskoihin otteluennakoihin sekä –raportteihin.

Lapista löytyy rauha alasarjafutaajallekin

Olen käynyt monena syksynä Lapissa. Pari kertaa talvellakin, mutta syksy on tuntunut enimmäkseen siltä omimmalta jutulta. Futiskaudesta pari viimeistä peliä on saattanut jäädä perinteisen reissun takia väliin, mutta iän karttuessa se ei ole aiheuttanut suurtakaan vahinkoa, päinvastoin.

Matka kotoa pohjoiseen on pitkä, mutta jokaisen kilometrin arvoinen. Lapissa kaikki on toisin. Päällimmäisenä tulevat rauha ja hiljaisuus. Kiireen rajan pohjoispuoli ei ole lainkaan liioiteltua. Se on sana joka unohtuu välittömästi. Kun pysähdyt ensimmäisen tunturipuron ääreen, sielu saa välittömästi rauhan ja kun kiipeät tunturin huipulle, futiskauden aikana syntyneet henkiset haavat parantuvat kertaheitolla.

 

 

 

 

 

 

Ihmiset pohjoisessa ovat täysin erilaisia, mutta hyvällä tavalla. Palvelualttiudesta moni etelässä vetelehtivä saisi ottaa mallia. Sitä ei voi ymmärtääkään kuinka kovan työn takana elanto on pohjoisessa asuvalle. Avaat sitten ovet missään vaan, edessä on aina ystävälliset ja auttavaiset kasvot. Vaikuttan luonnon lisäksi, ihmiset ovat yksi hyvä syy miksi Lappiin haluaa aina palata.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänä vuonna sain myös kokea jotain uutta. Bussiretki Norjan puolelle ja Jäämeren rannalle menee heittämällä elämän top-5 kokemuksiin. On aivan käsittämätöntä kuinka Suomen ja Norjan rajan ylittäessä maisema muuttuu. Norjan jylhien tunturien välissä kulkeva kapea tie saa huokaamaan syvään. Missä muualla on näin hienoa?

Neidenin kuohuva koski on jotain käsittämöntä. Kosken pauhu peittää alleen kaiken turhan. Keskustelut on jätettävä tuonnemmaksi. Jos tässä kohtaa et pysty nauttimaan hetkestä, olet väärässä paikassa. Kuva ei kerro totuudesta kuin osan, se mitä näet ja koet juuri siinä hetkessä on parasta.

 

 

 

 

 

 

Lopulta bussin ikkunasta avautuu näkymä sinisenä hohtavalle Jäämerelle. Vaikuttunut on varsin mieto sana kuvaamaan niitä tuntoja joita kehossa virtaa. Edessä oli maisemia, joissa viikko jos toinenkin vierähtäisi huomaamatta.

 

 

 

 

 

 

Pysähdys pienessä Pykeijan kylässä on varsin vaikuttava. Pienistä ja tiheään rakennetuista taloista tulee väistämättä mieleen smurffikylä. Talojen välissä kulkee kapea, suomalaista kevyenliikenteen väylää muistuttava tie. Yksi auto kerrallaan mahtuu kulkemaan, vastaantulijan on väistettävä.

Kylän ainoaa teollisuutta on kuningasraputehdas, josta rapuja toimitetaan ympäri maailmaa. Pykeijassa pärjää suomella, sillä se on Norjassa niin sanottu ”suomalaiskylä”. Eräs kylän vanhempi rouva olikin varsin innoissaan kun paikalla oli bussilastillinen suomalaisia. Juttua riitti huonosta ja sateisesta kesästä sekä tietoiskua kylän historiasta kiinnostuneille suomalaisille.

 

 

 

 

 

Löytyi jälleen yksi hyvä syy miksi haluan palata Lapin rauhaan. Futiksen kannalta tuntureiden kupeesta löytyy aina enemmän vastauksia kuin kysymyksiä. Sieltä alasarjafutaajakin voi löytää itselleen rauhan.

Näiden reissujen jälkeen voin taas olla varma, että kun joukkue kerääntyy rinkiin ja kolmeen laskemisen jälkeen huudetaan PURHA, allekirjoittanut on taas valmis tekemään kaikkensa.