Pidetty vai vihattu?

104 sivutykkäystä. Huikea määrä siihen nähden, että omissa odotuksissani parikymmentä tykkäystä oli realismia. Kysymyksessä on kuitenkin vain ”jalkapalloblogi” joka käsittelee alasarjamaalivahdin sielunelämää. Voisihan sitä kirjoitella jostain yleismaailmallisestakin joka kiinnostaisi laajemminkin, mutta tämä on loppujen lopuksi vain se oma juttuni.

Vaikka se sivutykkäyksien määrä ei välttämättä ole kaiken mittari, on sitä silti tullut mietittyä mikä voima ihmiset on saaneet klikkaamaan tykkäyksen näillekin sivuille. Syitä ja seurauksia voi olla monia; Hyvä jätkä, sivujen aihe, pelkästään sääli tai sitten jotain aivan muuta. Entiset äidinkielen opettajani todennäköisesti laittaisivat minut jalkapuuhun, sillä näillä sivuilla kirjoitusvirheiden ja kielioppivirheiden määrä on suhteeton. Onneksi kaikki eivät siitä välitä.

Onhan toki totta, että suurin osa lukijoista on futiskenttien kautta tuttuja ihmisiä mutta on hienoa huomata, että joukossa on itselleni myös täysin tuntemattomia, hyvinkin todennäköisesti kuitenkin futisihmisiä.

MYPAn entinen tiedottaja ja nykyisin Urheilulehden jalkapallokirjeenvaihtajana Lontoossa työskentelevä Lari Seppinen totesi joskus allekirjoittaneelle MyPa-talolla; ”SukePete, Myllykosken legenda ja puheenaihe.”

Legenda sana on omalla mittapuulla täysin ylimitoitettu mutta sitä sanaa allekirjoittaneen kohdalla on käyttänyt maaleja MYPA-paidassa Kakkosessa liukuhihnalta paukutteleva Jussi-Pekka Rämäkin. Puheenaihekin tuntuu jotenkin vieraalta. Onko joku oikeasti puhunut kylänraitilla siitä mitä täällä on kirjoiteltu? Myllykoski tosin on niin pieni kylä, että täällä on kaikki mahdollista.

Nyt kun kuitenkin katsoo missä nämä kaksi kaveria vaikuttavat, on oltava vaikuttunut siitä millä tavalla herrat ovat allekirjoittaneesta puhuneet. Kiitoksen sana on paikallaan molemmille. Sekä Lari että Jupe ovat paikkansa ansainneet.

Vihamiehiäkin varmasti on, mutta ne tuntuvat olevan yllättävänkin hiljaista kansaa. En pidä vihamiehinäni niitä jotka naljailevat jatkuvista lopettamispuheistani, koska ne ovat itseaiheutettuja. Ei kai kukaan elämästä selviä, etteikö ”selkään puukottajia” olisi, mutta niistä ei liene sen enempää kannata ottaa itseensä.

Futis on vuosien varrella tuonut lisää kavereita ja hyvä niin. Futiskenttien ulkopuolelta kerätty kaveripiiri on eri elämäntilanteiden takia levinnyt ympäri maailmaa. Pukukoppielämä alasarjoissa ja erinäiset vapaaehtoistyöt lajin parissa ovat korvanneet paljon. Olen löytänyt futiksen avulla itseni läheltä niin MYPAn pelaajia kuin erinäisiä tilanteita joista on joskus voinut vain unelmoida. Jotain tässä on kai osannut tehdä oikeinkin. Paljon olisi toki korjattavaakin.

Myönnän olevani hyvinkin itsekriittinen niin futiskentällä kuin ulkopuolellakin. En ole oikein koskaan ollut mitenkään hyvä kehumaan omia tekemisiäni. Kentän puolella päästetyt maalit tulee otettua miltei aina omaan piikkiin, vaikka ne olisi vedetty kaikki yläkulmiin. Kentän ulkopuolella itsekriittisyys on korostunut ainakin kirjoituksissa. MYPAn tiedottajan työn myötä rimaa on pitänyt nostaa ja jälkeenpäin tämäkään kirjoitus tuskin kelpaa itselleni. Asiasta on huomautettu minulle monestikin, mutta löysempää pipoa ei ole löytynyt.

En enää loppujen lopuksi tiedä miten koko jutun otsikko liittyy mihinkään. Jokainen on kai jollain tavalla pidetty mutta myös vihattu. Kumpaan luokkaan tässä itse sitten enemmän kuulunkin jääköön teidän päätettäväksi. Kiitän suuresti siitä, jos jaksoit lukea tämänkin pohdinnan loppuun.

Ai niin. Siitä itsekriittisyydestä vielä. Ollaan kotona joskus keskusteltu mahdollisesta jälkikasvusta ja siitä keneen lapsen pitäisi tulla. Itsehän olen sitä mieltä, että kunhan tulee äitiinsä niin voi elämässä vielä jotain saavuttaakin. Niin kuin olettaa saattaa, sain kuitenkin vastapallosta täysillä kupoliin. ”Kirjoitustaito voisi periytyä isältä.”

Pohditaanpa porukassa mikä nyt on sitten kenellekin hyvä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maalivahdin varjo ja valo

Pelattiin keväällä Saviniemessä harjoitusottelua. Menin toiselle puoliajalle maaliin ja hyvin menneen talven jälkeen kaiken piti olla olosuhteisiin nähden hyvin. Tapahtui kuitenkin jotain täysin käsittämätöntä. Torjunnan jälkeen olin nousemassa jaloilleni kun pallo lipesi käsistä ja vierähti omaan maaliin.

Peli voitettiin, kukaan ei joukkuekavereista syyttänyt saati muistuttanut asiasta myöhemmin. Kaikki totesivat, että se oli vain harjoituspeli ja virheitä sattuu. Itse kun ei itseään osaa helpolla päästää, oma maailmankuva oli mennyt palasiksi. Osaankohan tätä hommaa enää ollenkaan? Se oli kysymys mikä pyöri päässä. Onko ne hanskat viimeistään nyt parempi lyödä lopullisesti naulakkoon? Valmistaudutaan toki ”vain” Neloseen mikä nyt ei kaikille ole se maailman isoin juttu, mutta kun tätä on jo vuosia tehnyt täysillä niin asioita on jollain tapaa purettava.

Kausi koitti ja oma rooli oli selvillä. Penkin päähän istumaan. Se oli myös tavallaan helpotus. Itseluottamus oli nollassa. Jos korkeushyppääjällä on ”rimakauhu”, onko maalivahdilla sitten ”torjuntakauhu”? Ei ollut mitään haluja mennä maalipuiden väliin. Jos maalivahti vaipuu varjoihin, niin nyt oli juuri se tilanne.

Kauden toisessa ottelussa se sitten tapahtui mitä en kenellekään toivo. Aloittava maalivahti loukkaantui yhteentörmäyksessä vastustajan kanssa ja oli hypättävä kesken pelin maalille. Sisääntulo ei oikein mairitellut. Vastustaja teki kulmapotkusta välittömästi maalin. Se ei itseluottamusongelmien kanssa painivalle maalivahdille ole mikään optimitilanne. Hävittiin lopulta 4-1. Tilanne oli vielä 0-0 siinä vaiheessa kun oli pakko mennä maalille. Oltaisiinko sittenkin pysytty paremmin pelissä mukana jos ykkösmaalivahti ei olisi loukkaantunut? Itsensä syyllistäminen itseluottamusongelmien keskellä oli jotenkin ”helpoin tie” käsitellä asiat.

Kaiken lisäksi tuon ottelupäivän jälkeisissä harjoituksissa nivunen petti. Seuraavana päivänä olisi ollut maalivahtitreenit mutta ne oli unohdettava kun jalka ei yksinkertaisesti kestänyt harjoittelua. Koko kesäkuu meni käytännössä ohi vammoja parannellessa.

Kesäkuun loppupuolella jalka rupesi vihdoin kestämään harjoittelua. Pääsin viimeinkin mukaan myös maalivahtiharjoituksiin, Ville Lehtisen tuttuun ja turvalliseen ohjaukseen. Moni saattaisi ajatella, mitä yli kolmekymppinen Nelosen joukkueessa pelaava äijä tekee samoissa treeneissä C-poikien ja B-tyttöjen kanssa. Mutta kun asia mitä tehdään on sama, niin muulla ei ole yhtään mitään merkitystä. Lehtisen lisäksi valmennuksesta vastasi Tommi Kainulainen. Se sama mies joka toimi MyPan edustusjoukkueen maalivahtivalmentajana kun Janne Korhosesta kasvoi yksi Veikkausliigan parhaista maalivahdeista.

Valmennuksesta ei voinut mikään jäädä kiinni. Lehtistä olen varmasti kehunut monien mielestä kyllästymiseen asti ja ylikin, mutta jos homma ei toimisi en todennäköisesti puhuisi miehestä sanaakaan. Sitä luottamuksen määrää mikä Villeen tähän muutamien vuosien aikana on rakentunut, ei pystytä oikein millään mittareilla mittaamaan. Kainulainen oli valmentajana uusi tuttavuus. Ei siihen kuitenkaan montaa minuuttia tarvittu kun Tommin tapa käsitellä maalivahteja vakuutti itseni.

Ensimmäisissä harjoituksissa oma tekeminen oli tosin täysin sekaisin. Tuntui kuin tätä ei olisi tehty koskaan. Valmentajien palaute auttoi kuitenkin uskomaan siihen, että luottamus omaan tekemiseen löytyy. ”Kyllä sulla torjuntatyö ihan hyvin hallussa on”, Kainulainen vakuutti ensimmäisten treenien jälkeen. En suostu uskomaan että Tommi puhui pelkästään lämpimikseen. Lisäksi myös maalivahdin omia tuntemuksia kuunnellaan tarkkaan. Se on tärkeä juttu.

Jälkeenpäin ajateltuna kun valmentajan palautteen jälkeen tulee vastattua harjoitteiden keskellä tylysti ”joo” tuntuu vähän pahalta, mutta se on loppujen lopuksi merkki siitä että viesti on mennyt perille. Pelkän hiljaisuuden vallitessa, olisin asioista pihalla kuin lumiukko.

Nyt takana on kolme treeniä ja viimeisimmässä niistä on tuntunut jo siltä, että varjosta on mahdollista nousta valon puolelle. Kiitos siitä kuuluu valmentajille joille maalivahdin hyvinvointi on tärkeä asia.

 

 

60 vuotiaalle Purhalle

Junioriaikoina MyPassa pelatessani Inkeroisten Purha oli se pahin mahdollinen vastustaja. Ei tullut mieleenkään, että vielä joskus kantaisin sinivalkoisia värejä ja pelaisin parhaita vuosia vihollisleirissä.

Niin vain ajat muuttuu ja siinä samalla ajatuskanta. Tämän kesän jälkeen takana on neljä kautta Purhan riveissä ja kun loukkaantumisia ei lasketa, yhtään päivää en pois vaihtaisi enkä ole seuravalintaa katunut. On ollut kunnia pelata hienossa seurassa ja loistavien pelikavereiden kanssa.

Lauantai 14.7.2018 jää omiin muistoihin elämään yhtenä hienoimpana hetkenä mitä jalkapalloilu voi tarjota. Inkeroisten kentällä juhlittiin Purhan 60-vuotista taivalta pelien merkeissä. Ensin pelasivat Purhan ikämiehet ja MyPan ruutiukot ja iltapäivän päätti Purhan edustusjoukkueen ja Purha Allstarsin välinen koitos.

Päivän kovin yllätys oli ehdottomasti, että oma nimi löytyi lopulta Purha Allstarsin pelaajalistalta. Se veti nöyräksi. Samalla puolella pelanneissa purhalaisuusaste oli niin kovaa luokkaa, että oma nimi tuossa joukkueessa tuntui olevan vähän väärässä paikassa. Nopealla laskennalla neljä pelimiestä on pelannut allekirjoittaneen kanssa Purhassa samaan aikaan. Tomi Räikkönen, Tero Vahvanen, Jussi-Mikko Paju ja Remi Räästi.

Ottelussa päädyttiin lopulta hyvähenkiseen 4-4 tasapeliin. Remi Räästi piti ensimmäisellä puoliajalla itseoikeutetusti nollapelin. Nähtiinpä ottelussa myös isä-poika kohtaaminen kun Lalli Väänäsen aiheutettua rangaistuspotkun Allstarsin kapteeni Jyri ”Peltsi” Peltola asettui ampumaan pilkkua. Maalilla vastassa oli oma poika Eetu, jolle edustusjoukkuetta sarjapeleissä luotsaava Tero Vahvanen oli asettanut uhkasakoksi 50 euroa jokaisesta isän tekemästä maalista. Eetun sakkosaldoksi tuli lopulta 100 euroa kun isä-Peltsi toimitti rankkarin kahdesti maaliin. Tämä siis siksi, että rangaistuspotku jouduttiin syystä tai toisesta uusimaan.

Allstarsin henkinen selkäranka taisi sitten lopulta katketa maalivahdin vaihtoon puoliajalla kun omissa alkoi kolista urakalla. Yleensä niin nopeajalkainen ja varsinkin ensimmäisellä puoliajalla liukutaklauksenkin hajoamatta esittänyt Tero Vahvanen alkoi jostain syystä jäämään Atte Haapaniemen kyydistä ja lopulta nipin napin rippikoulun taakseen jättänyt Haapaniemi sekä pohkeitaan edelleen kasvattava Matias Nyström höykyttivät maaleillaan allekirjoittanutta oikein urakalla.

Nyströmkin joutui lopulta nöyrtymään kun Purha laittoi puolustuslinjaan riittävästi kokemusta. Edustusjoukkueen totaalinen ylivoimahyökkäys katkesi seinään nimeltä Aleksi ”Sir Alex” Kauppila joka vei ”Matsulta” pallon kuin sen kuuluisan tikkarin lapselta. Edes pohkeiden kasvatus tätä peliä varten ei olisi Nyströmiä auttanut Kauppilan dominoinnin edessä.

Päivä Inkeroisten urheilukentällä oli lopulta seuran arvolle sopiva. Paljon vanhoja staroja ja myös tulevaisuudessa isoja asioita futiskentällä tekeviä lupauksia. Oli kunnia-asia pelata Purha Allstarsissa ja on ollut kunnia edustaa tätä perinteikästä seuraa.

Mitä nöyrin kiitos Purhalle siitä mitä se on omalle futisuralleni antanut ja suuret onnittelut 60-vuotisesta taipaleesta. Oi Purha on!

Purha Allstarsin kokoonpano:

Remi Räästi (mv), Petri Lappalainen (mv), Jyri Peltola (C), Arttu Hyyrynen, Tero Vahvanen, Antti Saku, Antti Kauppila, Aleksi Kauppila, Jani ”Mytty” Koponen, Lasse Sankala, Jyrki Mäntylä, Tomi Räikkönen, Timo Laine, Janne Suikula, Jussi-Mikko Paju ja Olli-Pekka Paju

 

 

 

Futiksen MM-muistoja

Jalkapallon MM-kisat. Neljän vuoden odotuksen jälkeen edessä on kuukauden verran penkkiurheilun riemujuhlaa. Tämä on myös aikaa jolloin useimmissa parisuhteissa esiintyy kuukauden luova tauko elleivät asiat ole niin hyvin, että molemmat osapuolet kuluttavat kuukaudessa sohvan puhki ja nimenomaan futiksen takia.

Omat ensimmäiset selkeät muistikuvat MM-kisoista sijoittuvat vuoteen 1994. Kisat pelattiin Yhdysvalloissa. Ne kisat huipentuivat Brasilian ja Italian väliseen finaaliin jonka ratkaisu ei unohdu. Roberto Baggio laukoo rangaistuspotkunsa taivaan tuuliin ja Brasilia juhli maailmanmestaruutta.

Muistan tuosta ajasta sen, että finaalissa halusin Brasilian voittavan. Noissa kisoissa sambamaan hyökkäyskaksikko Romario ja Bebeto hurmasivat pienen miehen mielen. Kaksikon yhteispeli oli suorastaan jumalaista. Lisäksi maalivahti Claudio Taffarel maalilla oli lopulta kova sana myös omissa pihapeleissä.

Valitettavasti kisoissa myös nähtiin hetki kun yksi kaikkien aikojen jalkapalloilijoista Diego Maradona talutettiin kentältä argentiinalaisen kokaiinikäryn takia.

Bebeto ja Romario Brasilian huikeat hyökkääjät

Taffarel oli erityisen hyvä rangaistuspotkujen torjuja

Vuoden -98 kisat Ranskassa ovat piirtyneet vahvasti mieleen. Etenkin kisojen yllätysmaa Kroatia tähtihyökkääjänsä Davor Sukerin johdolla on jäänyt elämään kisamuistoissa. Sukerista nousi lopulta vuosien saatosta yksi niistä pelaajista joiden takia futista on kannattanut seurata. Suker voitti Ranskan kisojen maalikuninkuuden.

Kisamuistoihin liittyy tottakai upeat maalit. Itse en tässä asiassa voi kertakaikkiaan sivuuttaa vuoden -98 Hollanti-Argentiina peliä ja yhtä suurinta hollantilaista suosikkipelaajaani Dennis Bergkampia. Bergkampin maalissa on kaikkea sitä mitä tuo hollantilainen jalkapallokentällä oli. Täynnä eleganssia ja taitoa.

Bergkampin maalin lisäksi muistoihin on jäänyt myös nuoren englantilaisen Michael Owenin soolomaali ja vastaanottavana osapuolena oli jälleen kerran Argentiina.

Samat kisat näyttivät Hollannille välierissä sitten nurjankin puolensa. Brasilia eteni finaaliin rangaistuspotkukisan jälkeen ja sambamaan sankarina oli kuinkas muutenkaan kuin kaksi pilkkua torjunut Claudio Taffarel.

Finaaliin Brasilian vastustajaksi marssi isäntämaa Ranska. Ronaldon sairastuminen finaalin alla ja Zidanen kaksi maalia finaalissa ovat juuri niitä unohtumattomia kokemuksia joita vain jalkapallo voi tarjota.

Ronaldo sai lopulta hyvityksensä vuoden 2002 kisoissa. Yksi Brasilian kaikkien aikojen hyökkääjistä ampui kisoissa 8 maalia joista kaksi finaalissa Saksan verkkoon.

Italia juhli vuonna 2006 ja noiden kisojen puhutuin hetki oli kun Zinedine Zidane ja Marco Materazzi ottivat yhteen, josta seurauksena MM-näyttämöiltä poistui ulosajon seurauksena nololla tavalla yksi huikeimmista futaajista.

2010 pelattiin Etelä-Afrikassa. Ärsyttävien Vuvuzelojen ja Espanjan mestaruuden lisäksi, Englannin hyväksymättä jäänyt täysin selvä maali Saksaa vastaan on noista kisoista jäänyt elämään muistoihin.

2014 pelattiin kuukausi MM-kisoja Brasiliassa ja lopulta Saksa voitti. Välieräpelin murskajaiset muistetaan kun Saksa talloi kisaisännät maan rakoon lukemin 1-7. Finaalissa Saksa voitti Mario Götzen jatkoaikamaalilla Lionel Messin tähdittämän Argentiinan 1-0.

Tänä vuonna MM-kisat pelataan Venäjällä. Kisojen ympärillä on vellonnut niiden myöntämisestä asti paljon keskustelua kaikesta muusta kuin urheilullisesta puolesta.

Kuulin tässä vastikään lausahduksen; No niin, taas kuukausi tahkotaan niitä kisoja ja lopulta Saksa vie potin!

Niin tai näin, kaiken kisojen ympärillä velloneen keskustelun keskellä toivon itse eniten, että lopulta futis voittaa ja saadaan jälleen nauttia upeista futiselämyksistä ja uusia hienoja kisamuistoja!

 

 

 

Junnuosastolle

En oikeastaan koskaan osannut ajatella sitä, miltä tuntuu kuulua joukkueen ikänestoreihin ja sinne kokeneimpaan osastoon. Se totuus valkeni itselleni vasta kauden 2016 päätösristeilyn hyttijakoa tehdessä; ”Sun hyttiin on pakko pistää näitä junnuja kun oot niitä harvoja jolla ikä riittää valvojaksi.” Ei hemmetti. Tässä sitä nyt sitten ollaan ikäkriisin keskellä.

Omalla tavallaan on järkyttävää, että yksi jätkistä sotkee fillarilla treeneihin ja toinen päristelee mopolla. Yksi muistutus taas siitä kuinka vanha tässä rupeaa olemaan. Itse kun ei enää pyörällä uskalla treeneihin lähteä välttääkseen kaikki mahdolliset riskit.

Oikeasti tämä ”siirtyminen pappaosastolle” on mennyt ihan kivuttomasti ja tässä puhutaan nyt henkisestä puolesta. Jos näitä omia pelivuosia voi sanalla ura nyt kutsua, niin sanotaan nyt vaikka niin että omalla uralla on alkanut ihan uusi vaihe. Tämä vaihe on tuonut mukanaan sen, että tästä omasta iästä on saanut kuulla mutta sopivassa suhteessa on pitänyt myös muistuttaa junnareita ajasta jolloin jalkapallokengät oli mustat ja muutenkin kaikki oli paremmin. Ei ollut snapchatteja, tindereitä ja muita hömpötyksiä ja hyvin pärjättiin.

Purhassa junnuosasto on vertaansa vailla. Jätkät on pelimiehiä kentällä ja ainakin juttujen perusteella myös sen ulkopuolella. Tunnen ainakin niin, että itselläni näihin junnuihin suhde on erittäin hyvä ja erityinen. Aika usein papalla tai faijalla (kumpikin käy) menee jotkut slangisanat yli hilseen takaseinään että kolisee, mutta niin on tarkoitettukin.

On ollut äärimmäisen hienoa nähdä kuinka uusi sukupolvi on laittanut oikeastaan jo ajat sitten sen vilkun päälle ja painellut ohi niin ettei niitä takavaloja ole ehtinyt edes nähdä. Ennen kaikkea olen helvetin ylpeä siitä, että noiden jätkien kanssa saa vielä samoissa treeneissä pyöriä ja nähdä hienoa kehittymistä pelaajina ja ihmisinä näinkin läheltä.

Paavo Pakarinen, Samuli Toikka, Matis Baudry, Tuomas Hakalahti, Samuli Laasanen, Atte Haapaniemi, Eetu Peltola ja omalla omalaatuisella tavallaan myös Robi Räästi. Kiitos että olette ja pidätte ”pappaosaston” järjissään. Huikeita jätkiä!

 

 

 

Go Kouvot!

Koripallo, siis kyllä. Aion rikkoa tässä kirjoituksessani lajirajoja, koska tunnen penkkiurheilijana olevani melko kaikkiruokainen.

Minulle ensimmäinen kosketus tuohon lajiin paikanpäällä oli välieräpeli vuonna 2004 Mansikka-aholla. Kaverini houkuttelemana lähdin todistamaan kuinka Manskari oli ääriään myöden täynnä yleisöä. Muistikuvat ottelun kulusta ovat hatarat. Kouvot pelin kyllä voitti. Pelaajista lähinnä ovat mieleen jääneet Jukka Toijala sekä vastustajajoukkue Hongassa pelannut Jyri Lehtonen, joka nykyisin toimii Kouvojen päävalmentajana. Internetin syövereistä selviää sen verran, että Kouvojen nykyinen kapteeni Ville Kaunisto pelasi tuolloin Kouvoissa.

Suomalainen koripalloilu oli ennen tuota kokemusta varsin vierasta. Pikkupojan verkkokalvoille olivat lähinnä piirtyneet 90-luvulta Chicago Bullsin menestyksen vuodet ja pelaajistosta luonnollisesti itse Michael Jordan, Scottie Pippen ja Dennis Rodman donkkasivat tykimmin.

Kouvot eteni 2004 lopulta aina mestariksi asti. Koriskärpänen ei kuitenkaan puraissut niin kovin, että olisin innostunut käymään peleissä useammin. Itseasiassa seuraavaan vierailuuni Manskarilla kului 11 vuotta!

MYPAn konkurssi jätti suuren tyhjiön penkkiurheilijan arkeen vuonna 2015. Tyhjiötä piti yrittää täyttää ja jälleen kerran tuttujen houkuttelemana löysin itseni kevään kynnyksellä Mansikka-aholta. Se ratkaisu kannatti. Manskarin upea tunnelma auttoi monesti unohtamaan itseäni kovasti koskettaneet ikävät tapahtumat. Voin avoimesti myöntää, että en todellakaan ole aina perillä miksi jostain vihelletään virhe tai monesta muustakaan sääntötulkinnasta, mutta en ole sen antanut haitata. Yhtälailla koripallossa kuin futiksessakin, tuomarit ovat aina yleisön hampaissa.

Kouvot olivat vuotta aiemmin lähellä kokea MYPAn kohtalon. Taustalta löytyi kuitenkin riittävästi yhteisöllisyyttä perinteisen koripalloseuran pelastamiseen ja se yhteisöllisyys on Manskarilla nyt helppo ja erittäin hienoa aistia.

Keväällä 2016 Kouvojen hieno yhteisö sai arvoisensa palkinnon. Joukkue nappasi seurahistoriansa neljännen mestaruuden. Tuolla kaudella paikanpäällä tuli todistettua useampia pelejä. Playoff-peleissä pienikokoinen Manskari oli suorastaan penkkiurheilijan kehto. Tunnelma oli kerrassaan huikea. Kouvolan jäähallissa pelatut välierät ja finaalit olivat tapahtumina varsin hienoa kulttuuria, mutta tunnelmassa idyllinen Manskari on täysin omaa luokkaansa.

Kouvot oli jollakin tapaa lyönnyt positiivisella tavalla omaan tajuntaan ja pelaajista eräs nuori mies teki suunnattoman vaikutuksen. Alexander Madsen nimittäin donkkasi todellakin tykimmin.

Tällä hetkellä Kouvot pelaa puolivälierissä helsinkiläistä Seagullsia vastaan. Kävin todistamassa Manskarin playoff-tunnelman sarjan toisessa ottelussa, eikä tarvinnut pettyä. Kotijoukkue nousi 20 pisteen takaa taistelemaan ottelun voitosta suurimpana arkkitehtinään nuori Severi Kaukiainen, joka koristermein parilla kovalla kolmosella sytytti Manskarin suoranaiseen kevätmyrskyyn. Toista kiinnitystä välieräpaikkaan hurjasta taistelusta huolimatta ei tullut, mutta joskus pelkästään ottelun tarjoama elämys penkkiurheilijallekin riittää.

Toivon todella, että Kouvot tarjoaa kouvolalaiselle urheiluyleisölle lisää elämyksiä vielä pitkään. Se on jo kasvattanut korisniilojen tietoisuuteen Madsenia, Hirvosta ja Kaukiaista. Eikä sieltä kokeneemmasta päästä kapteeni Kaunistonkaan vielä tarvitse lopettamista todellakaan harkita.

Go Kouvot!

 

 

 

 

 

Neloseen

Kirjoitushommat ovat eläneet alkuvuodesta hiljaiseloaan. Onhan tässä alkuvuodesta asioita tapahtunut, mutta keskittyminen ei ole riittänyt siihen että olisi jaksanut tekstiä tuottaa. Korjataan asiaa nyt siis ainakin jollain tavalla.

Vielä tammikuun alussa treenattiin kohti Vitosessa alkavaa sarjakautta. Treenit kolme kertaa viikossa. Se on aika kova määrä, kun katsotaan sarjatasoa. Kaiken lisäksi kerran viikossa juostiin lenkki ja siihen perään vedettiin kuntopiiriä. Aika monesti ainakin itse mietin; Onko tässä touhussa mitään järkeä?

Kolmen kuukauden treenaamisen jälkeen asiat ovat muuttuneet. Sudet/2 luopui sarjapaikastaan Nelosessa ja Purha oli täydesmenettelyssä ensimmäisellä sijalla. Paikka otettiin vastaan ja yhdessä päivässä sarjataso vaihtui Vitosesta Neloseen. Saunailta ehdittiin sentään pitämään ennen sarjatason vaihtumista, joten noustiin siis käytännössä saunomalla sarjaporrasta ylemmäs. Luvassa on ainakin itselleni sarjataso jolla en ole koskaan pelannut ja uusia kenttiä joilla en ole koskaan aikaisemmin vieraillut.

Sarjanousu pelaamalla jää hyvinkin todennäköisesti omalla peliuralla kokematta. Joukkueen tavoite oli nousu ja omissa ajatuksissa se tarkoitti sitä, että nousun toteutuessa yksi kausi Nelosessa olisi sen jälkeen riittänyt. Nyt asioita on laitettava uuteen perspektiiviin vaikka sarjakauden ensimmäistä peliä ei ole vielä edes pelattu.

Harjoituspelejä on takana kaksi. Molemmista on irronnut voitto, mutta henkilökohtainen panos ei tyydytä millään tavalla. Vanhat ”peikot” ovat pelillisesti tehneet paluutaan kun keskityspallojen ja syvyyspelaamisen kanssa on ollut taas luvattoman paljon vaikeuksia. Asia joka ei vaikuta mainittuihin asioihin millään tavalla, mutta silti olen lenkillä käynnin ja lihaskunnon kironnut mielessäni moneen kertaan. Ne kun eivät ole tehneet minusta yhtään parempaa pelaajaa saati auttaneet keskittymään kyseisiin osa-alueisiin.

Maalivahtiosastolle saatiin jo viime kauden lopulla nuori tekijämies, kun Tuomas Hakalahti tuli pelastamaan loukkaantumisten runteleman pelipaikan. ”Tumpista” on vuosien saatossa kasvanut äärimmäisen kova tekijämies maalipuiden väliin. Se on herättänyt omat ajatukset valmentamisesta. Tällä kaudella ”on vielä pakko” keskittyä pelaamiseenkin, kun nuorella kollegalla ylioppilaskirjoitukset ja kesällä mahdollisesti varusmiespalvelus sotkevat kuvioita. Tulevaisuudessa toiveissa kuitenkin olisi, että omalle paikalle saataisiin toinen Tuomaksen kaltainen lupaava veskari, niin ehkäpä allekirjoittanut voisi jatkaa Purhassa toisenlaisessa roolissa.

Uusi kausi alkaa kuitenkin nyt huhtikuun lopulla. Kaikki keskittyminen tähtää siihen, pelasin sitten pelejä tai en. Niin kuin Purhan julkaisemassa jatkosopimusuutisessa mainittiin; One more year kääntyi nyt jo toiselle vuodelle. Koitetaan nauttia jokaisesta hetkestä! Eihän tämä loputtomiin kestä.

 

Kausi numero 25

Jalkapallokausi on alkanut taas. Purha on jo ehtinyt muutamia kertoja kokoontua joukkueharjoituksiin. Ennen kauden ensimmäisiä treenejä itseni kanssa joukkueen kokeneeseen osastoon kuuluva Jesse Tynni kysyy: ”Mones kausi sulla jo alkaa? Mulla se taitaa olla numero 26. Vieressä vielä meihin kahteen verrattuna juniori-ikäinen Paavo Pakarinen tokaisee ikään kuin allekirjoittaneen puolesta; ”Liian mones!”

Junnu on toisaalta oikeassa. Vuosia pelikentällä on vietetty yksi jos toinenkin ja nopealla otannalla niitä on yksi vähemmän kuin Tynnillä, siis 25. Tosin yhteen mieheen verrattuna ollaan Jessen kanssakin vielä täysin noviiseja. Koposen Mytty nimittäin jatkaa edelleen uraansa.

Joukkuekavereita näihin vuosiin on mahtunut lukematon määrä. Juniorivuosien pelikavereista parhaiten ovat mieleen jääneet Jani Tanska ja Ville Oksanen. Sen tiesi jo silloin, että nuo jätkät menevät pitkälle ja niinhän siinä kävi. Vastustajan puolella oli sitten sellaisia nimiä kuin Teemu ja Tuomo Turunen, Marko Tyyskä ja Tomi Petrescu. Näin jälkeenpäin ajateltuna hemmetin kovia nimiä.

Turusen veljeksien ja Tyyskän kanssa pelaaminen samassakin joukkueessa kävi pariin otteeseen tutuksi. MyPa ja Jäntevä yhdistivät voimansa Jyväskylässä pelatuihin kansainvälisiin turnauksiin joissa kahdesti peräkkäin sijoituttiin kakkoseksi. Ville Oksanen oli MyPa:lta luonnollisesti tuolloin mukana. Tomi Petrescu oli noina vuosina vielä Jyväskylän miehiä ja pelasi vastapuolella. Myöhemmin vuonna 2003 nuorten MM-kisoissa Suomessa Marko Tyyskä, Tuomo Turunen ja Tomi Petrescu edustivat Vintiöitä. Nimekästä porukkaa on joskus allekirjoittaneen kanssa samalla pelikentällä siis pyörinyt.

Oma tie on kulkenut sitten noista vuosista unelmiaan tavoittelevasta junnumaalivahdista alasarjoja ja omaa suuntaansa hakevaksi maalivahdiksi. Sekin on lopulta tarjonnut omat hyvät tarinansa. Jossittelemaan en ole kuitenkaan koskaan jäänyt. Tie on vienyt sinne, minne sen on kuulunutkin viedä. Loppujen lopuksi ilman futista, tätäkään kirjoitusta ei päähän olisi pälkähtänyt.

Oman uran valmentajista parhaimmat olen kohdannut vasta aikuisiällä. Iän karttuessa on ainakin itselleni tärkeintä valmentajassa, miten ”myyt” oman juttusi. Sitä joko ollaan samalla aaltopituudella tai sitten ei. Sekä yksilöllisesti maalivahtiharjoittelussa että joukkueen kanssa harjoitellessa vasta viime vuosina kortit omalta osalta on käännetty niin, että valmennuksen kanssa ajatukset ovat kohdanneet täydellisesti.

Nykyajan trendiksi on muodostunut, että valmentaja kuuntelee pelaajien ajatuksia jo juniori-iästä lähtien. Omana junioriaikana keskusteluyhteys valmentajiin oli melko olematon. Jos ei homma maistunut, se laitettiin maistumaan. Kun muutaman kerran ravasi Myllykosken hiekkahallia ympäri, että pölypilvi laskeutui vasta seuraavalla viikolla, ei tullut enää mieleen valittaa. Niistäkin juoksukerroista saattoi jotain ottaa opiksi ja kyllä se jollain kouli pieneen ihmiseen tietynlaista periksiantamattomuutta.

Valmentajien osalta on jaettu pöytään myös yksi uusi kortti. Purhan valmennukseen liittyi täksi kaudeksi Myllykoskella ja Kotkassa liigaa pelannut Tomi Pakarinen. Ensimmäisiin treeneihin saapuessaan ”Pakru” esitteli kohteliaasti itsensä. Eihän niitä esittelyjä varsinaisesti olisi tarvittu. Veikkausliigan legendojen joukkoon valitun Pakarisen meriitit tuntevat se joukkueen ”jonne-osastokin”. Valmentajana Tomi Pakarinen on vielä kääntämätön kortti, mutta se tietopankki mikä miehestä futiksen osalta ulospäin huokuu saa allekirjoittaneelta ison arvostuksen. Parin harjoituksen jälkeen jo pelkkä miehen preesens saa ottamaan itsestään enemmän irti ja silloin kun valmentajalla on asiaa, on todellakin syytä kuunnella.

Alkava kausi on itselleni neljäs peräkkäinen Purhan riveissä. Ensimmäinen kausi on ollut niistä ehdottomasti paras. Kaksi viimeisintä loukkaantumisten sävyttämää. Talven ensimmäiset harjoitukset on kuitenkin kaiken suhteen tuntuneet hyviltä, oikeastaan paremmilta kuin aikoihin. Joukkueessa vallitseva positiivinen ilmapiiri vahvistaa kaikkia fiiliksiä.

Olisiko kaudessa numero 25 sittenkin jotain erityistä. Sitä ynnäillään sitten syksymmällä…

 

 

 

Futismiehen hieno vuosi

Vuosi 2017 alkaa viemään viimeisiään ja kun katsotaan sitä jalkapalloilulliselta kantilta, voidaan papereihin piirtää iso plusmerkki. Futismiehenä voi helposti sanoa, että kyseessä oli äärimmäisen hieno vuosi.

Päällimmäisenä tulee tietenkin MyPa:n paluu jalkapallokartalle. Saviniemi heräsi henkiin kertaheitolla, kun punavalkoiset rymistelivät ilman tappioita takaisin Palloliiton sarjoihin nousten Kakkoseen.

70 vuotta kuluneena vuonna täyttänyt upea seura juhlisti taivaltaan 12.8 jolloin Saviniemen kentälle astelivat vielä kerran monta tunteita herättänyttä legendaa. Puhakainen, Huttunen, Lindström, Korhonen, Keskitalo ja monet muut saivat tutun stadionin lehtereiltä arvoisensa vastaanoton. Legendojen paluulla oli ainakin itselleni juuri se merkitys, miksi Saviniemestä on vuosien varrella tullut tärkeä paikka.

Rakkaan seuran paluu futiskartalle tarjosi myös henkilökohtaisesti isoja asioita. Paikka edustusjoukkueen tiedotusryhmässä oli suurusluokkassaan isoin asia, mitä jalkapallon saralla on viime aikoina tullut vastaan. Matkalle mahtui uuden opettelua, onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta siihen nähden minkälaisena oman osaamiseni koen, tunsin kuitenkin enemmän onnistumisen tunnetta. Olen suunnattoman kiitollinen MyPa:lle ennenkaikkea saamastani luottamuksesta.

Kentän puolella asiat eivät sitten menneet toivotulla tavalla. Loukkaantumiset sotkivat jo toisen kauden putkeen ja samalla ne rikkoivat kauden alussa jo hieman vahvistuneen itseluottamuksen jälleen kerran. Syyskausi Purhan riveissä tuhoutui täysin. Oli kuitenkin hienoa huomata, kuinka joukkuekavereilta tuli tukea huonolla hetkellä. Luovuttaminen ei sen ansiosta tullut edes mieleen. Lisäksi joukkueen tavoite kivuta sarjan kärkisijoille toteutui, joten siihenkin on oltava tyytyväinen. Paras joukkuehenki saa jatkamaan myös ensi kaudella. Asioita aloin laittamaan uuteen järjestykseen jo elokuussa ja se on tuottanut jopa ihan mukavia tuloksia.

Henkisellä puolella apu tuli jälleen tutulta suunnalta. Maalivahtivalmentaja Ville Lehtinen on jaksanut auttaa, vaikka sarjataso on pudonnut romahtamalla pari pykälää. Vitonen ei varmasti kovinkaan montaa valmentajaa kiinnosta. Sikälikin sen suhteen on jälleen oltava kiitollinen, että hieno mies jaksaa auttaa maalivahteja sarjatasosta viis.

Kirjoittamisen osalta toivoisin olevani aktiivisempikin. Aiheesta tuskin tarvitsee poiketa, mutta katsantoa voisi tietysti laajentaa Saviniemeä ja Inkeroisten urheilukenttää pidemmällekin.

Facebookin puolella huomasin sivuni keränneen komean luvun. 100 tykkääjää on enemmän kuin olisin edes uskaltanut kuvitella. Palkintoja minulla ei ole varaa ruveta jakamaan, voin vain antaa suuren KIITOKSEN kaikille teille jotka jaksatte seurata tätä. Teitä ei voi olla arvostamatta.

Kohta ovelle kolkuttava joulupukkikaan ei voi tervettä futiskautta tai menestystä MyPa:lle Kakkoseen suoraan tuoda, mutta futismiehenä uskon jonkinlaiseen joulun taikaan ja siihen, että toiveet ensi kesälle jollain tavalla toteutuvat.

Tätä kaikkea odotellessa haluan vielä kerran kiittää vuodesta 2017 sekä toivottaa hyvää joulua ja menestyksekästä futisvuotta 2018!

 

Tuomarihommia

”Futismatsin jälkeen hävinneen joukkueen pelaaja toteaa ottelun erotuomarille;

-Kerro terveisiä vaimolle ja koirallesi.

-Ei minulla ole koiraa, tuomari vastaa.

-Vai niin! Sokea mies eikä omista koiraa, pelaaja vastaa.”

”Suomessa futismatseissa kentällä on 22 pelaajaa ja katsomossa keskimäärin 2000 erotuomaria”

Niinpä, siinä ainakin pari vitsiä joihin itse olen törmännyt monta kertaa kun puhutaan jalkapalloerotuomareista. Tasa-arvon nimissä on tietysti todettava, että kyseessä voi tottakai olla nainenkin. Tämä minun on pakko sanoa siksikin, että kotonani asuu yksi. Tosin enemmän avustavan erotuomarin tehtäviä hoitava. Oikeita nimityksiäkin olen oppinut jo käyttämään monien luentojen jälkeen. Linjamiehiä ei ole enää olemassa, ettäs tiedätte!

Kun on kutsumus pelaamiseen, niin yhtälailla se kutsumus täytyy myös olla tuomarihommiin. Varsinkin syksyn sateissa vedetyt viimeiset pelit on pistäneet itseni monesti miettimään, mikä ihme saa ihmisen tulemaan vapaaehtoisesti kuuntelemaan kuinka kaikki tuomiot meni taas vihkoon. Monta kymmentä sekuntia myöhästyneen taklauksen vetänyt kankeahko keskikenttämies huutaa pää punaisena pelanneensa palloa. Oma pää ei kestäisi sitä kuunnella. Kiittelijöitä ei monestikaan pelien jälkeen ole jonoksi asti. Juurikin tämä samassa osoitteessa asuva tuomari kertoi kerran saaneensa Elimäellä porttikiellon eräältä eläkeläiskatsojalta, kun liputukset eivät olleet miellyttäneet. Miten näitä kukaan oikeasti jaksaa kuunnella?

Omalle pelaajauralle on sattunut tuomari jos toinenkin. En voi sanoa, ettenkö olisi ollut koskaan eri mieltä annetuista tuomioista, mutta loppujen lopuksi kunnioitus sitä kohtaan, että joku näitä pelejä ylipäätään viheltää on vähentänyt etenkin karttuneen iän myötä purnaamista.

Niin, oma tuomariuranihan on kestänyt tasan yhden puoliajan verran ja nimenomaan niissä avustavan erotuomarin tehtävissä. Kyseessä oli jokin junioreiden harjoituspeli, johon virallisia tuomareita koko kolmikon verran ei oltu saatu paikalle. Miestä vaihdettiin puoliajalla siksi, että palkkatyöt estivät vetämästä peliä loppuun. Se yksikin puoliaika riitti kuitenkin todistamaan, ettei itsestäni vain ole kuuntelemaan palautetta liputuksen mennessä väärään suuntaan. Kyllä nuo hommat vaatii aivan omanlaisen luonteensa.

Millainen sitten on hyvä tuomari? Monesti sanotaan, että suurimman osan pelistä näkymätön. Omissa ”papereissani” reilu, pelaajia aliarvioimaton ja rehtiin kommunikointiin kykenevä. Näkemyksiä on varmasti niin monta, kuin on jalkapallon seuraajiakin. Veikkausliigassa tuomariuransa jo päättäneet Tero Nieminen ja Jouni Hyytiä ovat tästä erinomaisia esimerkkejä ja ovat keränneet myös pelaajien arvostuksen.

Tuomaritkaan eivät omaa auktoriteettiään rakenna hetkessä. Tuskinpa Niemisestä ja Hyytiästäkään sormia napsauttamalla tuli pelaajien arvostamia erotuomareita. Tämä täytyisi muistaa etenkin nuoria tuomariuraansa aloittavia tekijöitä kohdeltaessa. Niin valitettavaa kuin se onkin, moni on lopettanut uransa lyhyeen kun niin valmentajat kuin pelaajien vanhemmat ovat syyllistyneet ala-arvoiseen käytökseen. Ei nuoria tuomareitakaan toki palautteetta voi jättää. Tyylilajilla on tässä asiassa kuitenkin täysin oma merkityksensä.

Virheitä tehdään omassa elämässä, futiksen pelaajana ja erotuomarina. Se on ihmillistä kun niistä virheistä otetaan opiksi. Sillä tavalla kasvaa hyviä pelaajia ja erotuomareita joita kaikkia yhdistää se, että kaikki ovat loppujen lopuksi vain ihmisiä.

Jollain tavalla ne tuomaritkin ovat joukkuepelaajia. Kouvolan erotuomarikerho täytti 70 vuotta ja pääsin tuomarin avecina todistamaan tyylikkäästi toteutettua juhlaa. Paikalle oli saapunut monen eri sukupolven oikeudenjakajia ja yhteenkuuluvuuden tunne, mikä näin ulkopuoliselle jäi mieleen oli äärimmäisen hienoa.

Noista juhlista jäi erityisesti mieleen Esa Inkilän pakina; Kuka muistaa? Parhaana yksityiskohtana jäi itselleni mieleen kuinka kovalla sadesäällä puulaakiottelun viheltänyt Ville Mantere oli pitänyt koko pelin ajan sateenvarjoa mukanaan.

Tuomareistakin löytyy ne omat persoonansa ja hyvä niin. Vaikka jokaisessa ottelussa se nuija onkin aina kentällä on kuitenkin hyvä muistaa, että ilman tuomareita ei kovinkaan montaa jalkapallo-ottelua pelattaisi.